Retroäiti

Minä niin haluaisin suojella lapsuutta. Ajatusmaailmani tuntuu tökkäävän jatkuvasti nykymaailman menoon. Joka paikassa kyllä puhutaan lapsuuden puolesta, mutta missään se ei oikeasti näy. Uskaltaisin väittää, että lähes kaikki mitä lapsilla on, on aikuisten luomaa. Taitaa olla jopa fakta. Vain lasten oma leikki ja tekeminen on lasten luomaa. Kuinka moni lapsi saa nykyään edes viisivuotiaaksi saakka leikkiä rauhassa ilman jonkin sortin ohjattua toimintaa? Eipä sillä että siitä nyt haittaakaan olisi jos lapsi käy kerran viikossa muskarissa tai satujumpassa, mutta ei lapsi sitä kyllä tarvitse eikä vaadi, jos ei äiti tai isi osaa asiaa hänelle esittää. Äidin ja isin unelmatko ne lapsuutta ohjaavat?

Koulu on lapselle täyttä työtä ja opettaa sitoutumaan mitä parhaimmalla tavalla. Moniko aikuinen vaatii itseltään työn lisäksi vielä sitä, että jaksaa harrastaa jotain viitenä tai kuutena päivänä viikossa? Toki lapsilla taitaa olla energiaa vähän enemmän kuin aikuisilla. Mutta onko se kaikki pakko tuhlata yhteen, kahteen tai jopa kolmeen ohjattuun, mieluiten kilpailuhenkiseen harrastukseen? Voisiko ajatella että isommankin lapsen on hyvä olla kavereiden kanssa, tehdä jotain luovaa tai keksiä tekemisensä itse tai mikä pahinta, ihan vain olla, tekemättä mitään? Kauhea ajatuskin monelle nykymaailmassa. Lomat ovat sitä varten että tietoisesti ollaan tekemättä mitään, muun ajan voi sitten tukka putkella mennä menojaan. Kiirehtiä, kilpailla, juosta kellon kanssa, tehdä työtä pystyäkseen maksamaan laskut elämästä, jota ei edes oikeasti ehdi elää.

Luin uutisen Joel Jostakin, huippuluokan nuori jalkapallonpelaaja, joka haluttiin ostaa Suomesta ulkomaille kahdella miljoonalla eurolla. Sen arvoinen on lapsuus ja nuoruus joka on vietetty jalkapallokentällä. Siis todella arvokas! Onkohan Joel muuta ehtinyt oppia elämästä? Toivottavasti kuitenkin, koska sitten kun ura loppuu, olisi kiva että on muutakin kuin millejä kukkarossa. Kyllä Joel osaa varmaan ruokaakin laittaa ja hoitaa lapsia. Tai no toisaalta, voihan Joel palkata kokin ja lastenhoitajan. Vaimoa pitää kyllä osata helliä ja arvostaa aivan itse, siihen kun ei rahallakaan saa ketään palkattua - joutumatta itse paitsioon.

Olin Isosiskon ja Keskisiskon kanssa lenkillä. Ohitimme laavun ja ehdotin Isosiskolle, että hän voisi pitää kymppisynttärit laavulla, paistettaisiin makkaraa ja vaahtokarkkia. "No joo siis jos mä olisin syntynyt joskus vuonna 71 niinku ku sä oot ollu lapsi, niin ehkä sitten, mutta ei enää nykyään." No jaa, joskus minustakin tuntuu, että olen hieman retro äidiksi. Olisi pitänyt saada olla äiti 70- luvulla. Silloin synttäritkin olisi riemuiten otettu vastaan, ihan vaikka laavulla.

Siivooja vs bloggaaja

Ihan vain kannustusta saadakseni aloin miettiä ääneen, että mitähän järkeä tällaisessa blogin kirjoittamisessa oikein on? Oletin saavani vastauksia että sehän on hienoa ja eihän siihen nyt mitään erityistä syytä tarvita. Ja sen sellaista. Hyvä Mies sanoi kuule miettineensä ihan samaa. Tai siis ei ollut miettinyt, mutta kun nyt kysyin niin hänen mielestään ei sitten niin yhtään mitään järkeä. Hän jäi pohtimaan, onko ajatuksena vain saada mainetta ja kunniaa eli miksei samoja asioita voisi kirjoittaa paperille ja työntää sitten pöytälaatikkoon? No voisi varmaan, mutta vähän turhalta se tuntuu, eipä ole tullut kirjoitettua. Päinvastoin yritän pitää laatikot mahdollisimman tyhjänä kaikesta paperista. Pakkohan sitä oli alkaa sitten puolustella ja keksiä hyviä syitä. Vertasin asiaa siihen, että miksi jotkut ihmiset kirjoittavat kirjoja tai näyttelevät? Viihdyttääkseen kanssaihmisiä, toteuttaakseen itseään, kai. Kaikilla ihmisillähän toki ei samanlaista tarvetta ole; temperamenttieroista riippuen toisilla on kovempi tarve jakaa elämäänsä kuin toisilla. Toiset vain tykkäävät katsella toisten elämää kun ne toiset jakavat sitä niille toisille! Muodossa tai toisessa.

Koska kaikki aikani kuluu nykyään rakasta älykästä puhelintani hiplaten (olen saanut huomautuksia) ja vähän myös vaippoja vaihtaen, rintaraivareita taltuttaen, imettäen, peppuja pesten, satuja lukien, ruokaa laittaen, kaupassa käyden, leipoen, kissalle karjuen, lapsille motkottaen tai halien, iltarukouksia lukien, pyykkivuoria valloittaen, järjestäen, kaappeja läpikäyden, läksyjä tarkastaen, kutoen, harrastuksissa kuskaten, lenkkeillen ja äitien kanssa seurustellen, päätin ottaa avukseni siivoojan, että aikani kuluisi vähän vähemmän siivoten. Kerran kuukaudessa vieraileva siivooja ei tosin ihan kauheasti tässä taloudessa auta... Edeltävän illan käytän talon järjestämiseen niin että meillä on todella siistiä siivoojan tulla. Aamulla laitan kellon herättämään kello 7, että ehdimme pois alta kun siivooja tulee kello 8. Sitten lorvimme jossain melkein neljä tuntia. Tulemme ihanan siistiin kotiin, joka on sellainen noin toiset neljä tuntia. Illalla voikin jo pyyhkiä keittiön lattian märällä mopilla. Ihanaa kun käy siivooja!

Ja vielä kehuakseni puhelinta; Isoveli sai uskonnon kotitehtäväksi keskustella kotona siitä, mikä tekninen laite on vaikuttanut perheen arkeen eniten. Hän käveli keittiöön, löi uskonnonkirjan pöytään ja kertoi tehtävän aiheen jatkaen samaan hengenvetoon, että ei tarvitse enää keskustella: "Mä kirjoitin siihen jo että iPhone 4S. Sen jälkeen kun äiti ja iskä sai ne, ne ei oo muuta tehny ku rämpänny niiden puhelimia." No ehkä, mutta kun se vaan on niin kätevä! Siis niin kätevä!

Arvo ja Usko

Olen kai vanhamielinen jo nykyään, lähennellessäni tuota neljänkympin hienoa (ihan oikeasti) ikää. Tai kypsä, miten sen nyt kulloinkin haluaa muotoilla. Kalkkis jopa? Kyse on siis siitä, että väistämättä elämänkatsomus ja arvot alkavat muokkautua kun ikää tulee lisää, vaikken olisi koskaan uskonut tulevani yhtään viisaammaksi kuin mitä milloinkin olen jossain iässä ollut.

Nuo uskonasiatkin nimenomaan; en ole koskaan mikään tapakristitty ollut ja välillä on kovinkin syvälliset mietteet vaivanneet päätä, olen uskonut ja sitten taas en. Tällä hetkellä nuo pienet suojelusta tarvitsevat ihmistaimet pakottavat taas luottamaan, että joku pitää meistä huolen. Kyllä nykymaailmassa mielestäni kovastikin kaivattaisiin jonkinlaista arvopohjaa tälle joskus niin olemattomalle olemiselle jota elämäksikin kutsutaan. Nykyelämää arvottavat ulkonäkö, raha, kiire, kiire, kiire, ja usein minä itse - minun aikani, tarpeeni, haluni.

Aivan hirvittävän äimistyneen naurunpyrskähdyksen aiheutti sanomalehden uutinen tänä aamuna: Monet vanhemmat eivät nykyään halua kastaa lastaan koska eivät halua tehdä sellaista päätöstä lapsen puolesta!! Lapsi saa sitten sopivan ajan tullen päättää itse, haluaako vaiko eikö. Niin, mutta ku "määäää haluan" - tai sitten en. Uskomatonta nimenomaan. Naurettavaa suorastaan. Mutta niin ihanan modernia!

Minä halusin olla vanhanaikainen ja antaa jokaiselle lapselleni kasteen tuoman turvan. Olenhan sen saanut itsekin. Mitäpä muutakaan minä voin?

Suola, kirveli ja basilika

Oikeastaan se, että kaikki ei aina mene niinkuin suunnittelee, on elämän suola. Siis jos asiat menevät sillä tavalla sopivasti pieleen. Liika on sentään liikaa. Itselläni ei ole viime vuosilta suuria kokemuksia pieleen menemisestä, joten menetän hermoni yleensä aika pienenkin vastoinkäymisen kohdalla. Esimerkiksi jos on suunnitellut tekevänsä valkosuklaajuustokakun ja löytää kaapista vain 72 grammaa suklaata 100 gramman sijasta, ei todellakaan naurata. Vihainen tekstiviesti suklaantuhoajalle ja muutama voimasana auttavat ja siinä kohtaa jo huomaa, että oikeastaan kakusta saa varmaan ihan hyvä tuolla 72 grammallakin kun laittaa vaan vähän enemmän kermaa. Tai kun puhelimesta katoaa kaikki; puhelinnumerot, valokuvat, sovellukset. Onneksi löytyy setiä, jotka 40 eurolla palauttavat kaiken ennalleen. Yritän siis opetella pääsemään yli pienistä vastoinkäymisistä ja antamaan itselleni ja muille anteeksi pikkukömmähdykset. Niin kauan kuin pieleen menee vaan sen verran että lopuksi naurattaa, on kyse elämän suolasta. Siinä kohtaa kun suola alkaa jo kirvellä, voi vaan muistella aikoja, kun ei niin kirvellyt. Nautitaan siis niistä päivistä jotka oikeasti ovat hyviä ja onnellisia, pienten vastoinkäymisten kera. Ja se en ollut todellakaan minä joka olin syönyt sen suklaan!

Elämän suola ovat ehdottomasti myös ystävät. Alan vihdoin vasta sulattaa isoa jytkyä, joka tapahtui jo reilusti yli vuosi sitten. Yhdet vanhimmista ja rakkaimmista ystävistämme tulivat 400 kilometrin päästä ja rakensivat kotinsa 1,5 kilometrin päähän meistä. Näiden noin 500 päivän aikana olemme pääasiassa syöneet yhdessä; äitien ja pienten kesken, äitien ja isien ja pienten kesken, koko perheiden kesken, äitien kesken ulkona, isien kesken mökillä (juotiin varmaan enemmän kun syötiin), mutta toki on myös ulkoiltu, leikitty, odotettu ja synnytetty ja vietetty kahdet ristiäiset ja muutamat muut juhlat. Ystävät ovat tuki ja turva, tuovat elämään suunnattomasti iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vertaistuesta puhumattakaan! Olen kiitollinen kaikista rakkaista ystävistäni.

Ps. Pieni äiti, isot annokset- kirjoitus taisi kertoa tästä samasta aiheesta. Toistan siis itseäni aivan kuin Vauva- lehti.

PPs. Tämä basilikakin on vähän sitä elämän suolaa eikä kirvele yhtään! Naurattaa vain.