Kumma kevätpörrö

On se vaan erikoista. Tuo kevään valo. Ensin se on yleensä noin helmikuussa inhottavaa, valjua, kalpeaa ja kylmää valoa, usein se siivilöityy lumisateen läpi. On kylmää, ei vielä keväistä. Masentavaa valoa. Tekee mieli syödä sokeroitu hevonen esimerkiksi. Tai kolme kanelisokeripullaa peräkkäin, koska ei hevosia syödä (muuta kuin tietämättään jonkin muun seassa). Olen melko varma, että itse leipomissani kanelisokeripullissa ei ole Vieskerin Virettä.

Sitten aurinko alkaa oikeasti pikkuhiljaa lämmittää, paistaa matalalla, vähän aikaa päivästä, eikä aiheuta muuta kuin sen että huomaa että joulu oli jo aikaa sitten eikä joulusiivous ole enää voimassa. Ei auta enää kynttilöitä sytytellä. Vesisanko, rätti ja sitruunantuoksuinen pesuaine auttavat vähän. Vaatehuone on tyhjennettävä. Samoin kaikki kaapit. On varattava kirpputoripöytä. Hinnoiteltava. Kaikki vuoden aikana käyttämättä ollut tavara pois! Tyhjäksi, siistiksi, pölyttömäksi!

Sitten mennään pari viikkoa eteenpäin. Aurinko alkaa ihanasti lämmittää. Keltaista, lämmintä valoa joka jo oikeasti tuntuu lupaavalta. Lisää energiaa. Juoksuohjelma, tarkoituksena juosta puolimaraton syyslomalla. Hiihtoa kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Vauvan sormiruokailua. Tippuvat rännit. Narsisseja pihalle. Uusia reseptejä. Iltaisin ulkona liikkuvia lapsia. Valoavaloavaloa. Tervetuloa ihana kevätpörrö!!

Voiko palavan dynamiitin sammuttaa makaronilaatikolla? Voi, jos on riittävän nopea.

Meillä ei ole ollut hiljaista. Tai siis yhtään hiljaisempaa, vaikka Isoveli on ollut leirikoulussa. Isoveli kun ei meillä ole se äänekkäin lenkki. Toki hän saa irtoamaan kiljahduksia siskoista Iso, Keski ja Pikku ihan kiitettävästi, joten välillisesti hän aiheuttaa kyllä ääntä. Mutta siis kaikenkaikkiaan, me naiset olemme pitäneet huolen, että hiljaista ei ole ollut.

Meni neljä päivää, että minulle tuli ikävä. Yhtäkkiä vain pieni ikävän läikähdys tulvahti läpi, nopeasti. Pieni ajatus Isoveljestä pyjamahousuissa keittiössä syömässä iltapalaa. Ihan sellainen olo, että olisipa kiva häntä halata. Vaikkakin se ei ole kovin yleistä, koska se on nykyään hänen mielestään ehkä maailman turhinta touhua (tykkää kumminkin, kaikkihan me sen tiedämme, ettei kukaan tarvitse halausta enemmän kuin teinipoika!) Hänessä alkaa jo kuitenkin olla sellaista rauhoittavaa, orastavaa miehisyyttä, jota tulee tämän naisenergian keskellä joskus jopa naisella ikävä!

Voi luoja, kun näistä naisista on kyse, sota on yleensä valmis ihan sekunnissa. Tänään syttyi taas yksi pieni maailmanluokan sellainen. Isosiskon koulumatka oli taas kestänyt vähän pidempään. Noin tunnin, matkaahan on huikeasti kaksi kilometriä. Laskeehan siinä verensokeri. Ja jos verensokeri on oikeinkin matala, nuori tyttö saattaa muuttua dynamiitiksi. Siinä istui pötkö dynamiittia pöydässä, ja minä koetin äkkiä syöttää sille Hyvän Miehen valmistamaa makaronilaatikkoa (olin käskenyt aamulla tehdä, korvaukseksi siitä vessan pesemättömyydestä, koska minä lähdin pikkuisten kanssa oikein hurvittelemaan, perhekerhoon). Aika jännittävää se on, kun huomaa, että sytytyslanka jo palaa hyvää vauhtia, eikä se ole edes kovin pitkä ja minä koetan sanoa, että laitetaanko ketsuppia, yritä nyt tyttö hyvä lapioida sitä suuhun, ennen kun räjähdät. Ei me sitten ehditty. Ja kuka nyt tosiaan voisi olla suuttumatta, itkemättä, karjumatta, U L V O M A T T A, jos Äiti ei lupaa ommella kissapukua pääsiäiseksi, kun on jo K O L M E vuotta käyttänyt S A M O J A vaatteita virpomisessa. Että hän voi ToDeLLakin ommella sen vaikka aivan itse! Ja niin edelleen. Niin, kuka tosiaan voi olla suuttumatta, karjumatta, ulvomatta? No en minä ainakaan. Tai kyllä minä hetken yritin. Pysyin rauhallisena, selitin (aika kovalla äänellä) ettei virpominen ole mikään pukukilpailu vaan vanha perinne ja että silloin minun mielestäni pukeudutaan noidiksi, ei pupuiksi, ei kissoiksi ja että minä vihaan nykyään ompelemista, enkä todellakaan aio ommella kissapukua ja virpomaan ei ole pakko mennä jos ei halua ja että kirpparilta voidaan hakea eurolla uusi essu vaikka kukaan ei muista, millainen essu neidillä on ollut vuosina -10, -11 ja -12. Vaan ei auttanut enää makaroonit ei ketsupit. Niinpä minäkin sitten räjähdin, nappasin näppärästi poninhännästä kiinni, passitin omaan huoneeseen ja käskin rauhoittumaan. No rauhoittuihan hän, olihan makaronilaatikko jo ehtinyt vaikuttaa. Vähän myöhässä tosin, mutta kuitenkin. Vielä pienimuotoinen muutto pesuhuoneeseen (koska se on ainoa lukollinen paikka) ja asia olikin siltä erää ohi. Anna Anteeksi ja saat ja toisin päin ja en tarkoittanut mitä sanoin. Paitsi että kissapukua en ompele. Tervetuloa kotiin huomenna, Isoveli :)

Whoopies ja football ja niin se Naistenpäivä

Naistenpäivä. Ihana päivä olemassa, vaikka osaammehan me naiset tehdä itsestämme numeron muutenkin! Nyt on käymässä samoin kuten aina. Siis kun minä olen kotiäitinä. Hyvä Mies näyttää sopeutuvan siihen, että talossa on K O D I N H O I T A J A . Tänään vähän pimahdin. Naistenpäivän oikeudella. Mainitsin, että muistaako hän ollenkaan, että voisi joskus ottaa vessaharjan käteen? Että kuinkahan likaiseksi vessa saisi tulla, ennenkin se harja löytäisi tiensä pönttöön? Eipä siihen oikein ollut Miehellä vastausta, myönsi vain, ettei juuri ole tullut hetkeen pestyä. Kuulemma kyllä pesisi, jos se oikein likaiseksi ehtisi päästä. Hauskinta tässä toki oli keskustelua seuranneen Isoveljen kommentti: "No jos mä olisin noin niinku tuollaisen määräysvallan alla, niin emmä ny ainakaan mitään vessaa pesisi, ennenkuin mulle sanotaan, että pese se vessa." WHAAAT? Oikein tulkittu? Äärimmäistä tunneälyä?

Naistenpäivän kunniaksi kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa jalkapalloa, livenä. Mukavaahan se oli; komeita nuorukaisia, kovaa vauhtia, vaarallisia tilanteita. No myönnän, parasta oli se, ettei kukaan huutanut äitiä, sain istua pää tyhjänä (koska en oikeasti ymmärrä jalkapallosta yhtään mitään), välillä vain nostaen katseen hallin kattoa kohti, koska silmäni kuitenkin automaattisesti seurasivat pallon liikkeitä. Siinä kuitenkin nuorukaisia seuratessani ajatukset alkoivat luonnollisesti harhailla. Mutta ei suinkaan nyt siihen suuntaan, mihin varmaan heti ajattelette. Ei... EI! Vaan mietin, että noilla kaikilla nuorilla miehillä on äidit, he kyllä varmaan tykkäävät kovasti äideistään, vaikka ovatkin jo aikuisia ja itsenäisiä ihmisiä. Sellaisiahan sitä on tapana jalkapallopelissä miettiä. Olisikohan se liittynyt siihen, että minulla oli jo ikävä puolivuotiasta Pikkuveljeä? Pulleita ranteita ja ihanan tuoksuista pientä suukkosuuta. Oih, kyllä pienet miehet voittavat tällä hetkellä 100-0 isot miehet. Voitte kysyä vaikka Hyvältä Mieheltä.

Ja Whoopies- kakkukeksit voittavat kaikki muut herkut 100-0! Bongasin reseptin eräästä ketjun lehdestä, enpä ollut aiemmin kiinnittänyt huomioita moisiin Amerikan hömpötyksiin. Mutta voi miten ihanaa joku voi olla. Whoopies Mascarponepuolukkatäytteellä - taivaallista. Tosin en ole muita maistanut, varmaan menettelevät suklaisina, suklaatuorejuustotäytteellä, kermalla, sokerilla... Suloisen Naisellista!