perjantai 29. huhtikuuta 2011

Prinsessan munkit

Minä en periaatteessa ole kiinnostunut juoruista. Siis periaatteessa. Julkkisten asiat kiinnostavat erityisen vähän. En voi enää nykyään sietää juorulehtiä, ärsyynnyn jo pelkistä otsikoista kaupassa. Luen niitä ainoastaan kampaajalla. Jos on aivan pakko. Siis selailen hieman. Mutta itselleni en niitä osta. Joskus nuorempana ostin, en enää näin melkein aikuisena. En voi kumminkaan mitään sille tosiasialle, että muistan suuren osan julkkisten asioista luettuani ne vain kerran. Esimerkiksi montako lasta on adoptoituna Pitt- Jolien perheessä, lasten nimet ja iät tai kuka on John Travoltan vaimo. Kaikkea todella hyödyllistä tietoa. Mutta oikeasti en voi ymmärtää, miksi minua pitäisi kiinnostaa alkoholisoitunut "prinsessa" ja hänen alkoholisoitunut poromiehensä ja montako avioerohakemusta keskiviikkona on jätetty? Tai paljonko prinsessan munkeissa on täytettä?


Oikeat Kuninkaalliset ovat sitten tyystin eri asia. Kuninkaalliset häät ovat ihastuttavia. En voi sille mitään. Kuinka kaunis voi ollakaan morsian, tuleva prinsessa. Ja komea prinssi. Satuahan se on, vaikka henkilöt ovat aivan oikeita ja todellisuudessa pohjimmiltaan kuitenkin aivan tavallisia ihmisiä. Ehkä nykypäivänä suurimman taian kuninkaallisiin häihin tuokin se, että jo monta prinsessaa tai prinssiä on ihan oikeasti ollut aivan taviksia. Omalla kohdallani on ehkä hieman myöhäistä haaveilla häistä, joissa liiton kautta muuttuisin Prinsessa Heliksi, mutta miltä kuulostaisi vaikkapa Her Royal Highness Princess Isosisko... Noh, Isosisko Järvinenkin on aivan hyvä.


HRH Princess Isosisko
Herranen aika, minähän olen ommellut. Olen luvannut olla koskaan kiusaamatta ketään aikuista järjestämällä naamiaissynttäreitä, mutta opettajat eivät ole tehneet sellaista lupausta. Vappunaamiaisethan ne taas yllättivät. Käväisin vanhassa isossa kangashallissa, jossa oli käsittämättömän kauheita kankaita. Olin aikakoneessa. Luulen että tuo ötökänvihreä kangas on jotakin teryleeniä. 3,5 eurolla sain kahteen toukkapukuun tarveaineet. Isosisko esitti Lukutoukkaa ja Keskisisko Toukkaa. Isoveli ei pukeutunut mihinkään, kävi vaan aamulla suihkussa, laittoi vähän dödöä kainaloon ja föönäsi tukan, hän alkaa siis hiljalleen esittää teiniä. Pikkusisko sai pukea Isosiskon koulussa tekemän hiirinaamarin otsalle ja leikkiä naamiaisia kotona. Tämän ompelun lisäksi tuunasin mukanani iät ja ajat kulkeneen verhonpalan jälleen uudeksi kapaksi. Minusta on ihastuttavaa käyttää samoja asioita yhä uudelleen uudessa muodossa. Tuosta tuli mieleeni, että Diana ja Charles saivat aikoinaan yli 6000 häälahjaa. Siinä olikin rikkomista, kun piti yrittää pudotella yksi kerrallaan 75- vuotiaalta tädiltä saadut karmeat teekupit vahingossa lattiaan. Siis minä en ole koskaan tehnyt niin, mutta ajattelin, että joku voisi. Ainakin jos on saanut yli 6000 lahjaa...

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Sima porisee jo

Pääsiäinen meni. En tiedä, koska siitä on tarkalleen ottaen tullut samanlainen mässäysjuhla kun joulusta, mutta näin on käynyt. Suklaamunia, pashaa, kakkuja... Hyvin helmikuun tietämillä alkanut naisen laihdutuskuuri päättyy ainakin meidän taloudessa viimeistään tässä kohdassa. Nyt alkaa grillauskausi. Ja sen avaa vappu simoineen ja munkkeineen. Sima jo mukavasti kuplii rusinoineen pulloissa keittiön tiskillä. Paistorasva ja hiiva odottaa jääkaapissa! Mahtavaa!

Uskomattominta tässä on ollut säätila. Ei liene normaalia, että lapset kiskovat 25. huhtikuuta kesävaatteita päälleen, enkä voi moittia. Jos varjoisa mittarimme näyttää +22 astetta vaikka alapuolella onkin vielä puolimetrinen lumiläjä, niin kyllä auringossa varmaan t- paidalla ja puolihameella tarkenee. Kesätuuli on aivan todellinen.

Kuulin taholta, jota en voi niin varmana pitää, että maata saattaa olla lähestymässä isohko komeetta. Isohko tarkoittaa sitä, että kun maapallon halkaisija on 12 000 km niin tämä ystäväinen on läpimitaltaan 42 000 km. Ajattelisin, että siinä käy vähän huonosti... Mutta voi olla, ettei se kumminkaan osu maapalloon ja jos osuukin, siihen mennee kumminkin jonkin aikaa, joten päätin kumminkin edelleen huolestua laskupinosta ja huolehtia sen maksamisesta. Hyvä Mies kyllä ajatteli, että nyt olisi viimeistään korkea aika hankkia se moottoripyörä, jos meinaa ehtiä. Jonkin aikaa uhrasin kuitenkin tämän komeetan miettimiselle, katselin aivan uusin silmin ympärilleni, vaikuttuneena maailman kauneudesta ja iloisista hetkistä leikkikentällä lasten kanssa. Kauheaa, jos tämä kaikki lähtisi kuuta kiertävälle radalle... Olin siis aavistuksen surullinen ja peloissanikin hetken. Mutta kuten Horatius sanoi: Tartu hetkeen. Sitähän elämä on, ohikiitäviä hetkiä.


Jostakin syystä lukijat pitävät tätä blogia edelleen ompelublogina (jopa muotiblogista (?) on ollut puhetta), vaikka toistuvasti kehuskelen sillä, mitä en ole saanut sillä saralla aikaan. Voisin tarkentaa, että TanttuRalli ei välttämättä ole vaatemerkki eikä tarkoita mekkojen ompelua vaan yleistä häsellystä perheessä, jossa on neljä naista ja kaksi oikeuksiaan puolustavaa  miestä. Lisäksi luulen, etten aio lähiaikoina todellakaan ommella mitään vaan kaikki aika menee pihalla touhuamiseen. Syksyn tullen, kun minulla luultavasti on se ompeluhuone, saatan taas innostua. Paino sanalla saatan. Nyt innostun sellaisista asioista kuten keinuminen (ihmeellisen ihanaa, kutittaa vatsanpohjassa!), pyöräily (kuinka jännittävää!), koppakuoriaiset (voisiko tuon laittaa suuhun?), koirat (ö-ö-ö) ja hiekka kouranpohjissa (entä voiko tätä syödä?)


Lapset ovat jo ruskettuneet. Hyvällä mallilla ollaan kesäkuussa. Voi onnea!

torstai 21. huhtikuuta 2011

Hirveetä vääntöä

Tänään on tapahtunut virallinen keväänavaus: Lapiot, kottikärryt ja puutarhahansikkaat on kaivettu esille ja asioita on alettu siirtää paikasta A paikkaan B tai C. Kiviä, perennoja, multaa. Tänä keväänä myös vanhoja tiiliä, kuorikatetta ja koristekiviä. Liuskekiviä, puuparruja, pensaita. Harkittavaksi jää, siirretäänkö kirsikkapuu ja kaksi pientä havua johonkin, koska ne raukat näyttävät viihtyvän niin hyvin siinä paikalla, mihin ne on alunperin laitettu. Talon laajennusprojekti pakottaa hajottamaan penkit ja siirtämään kasvit odottamaan parempaa paikkaa väliaikaisratkaisuihin. Onneksi lähes kaikki on tehty kierrätysmateriaaleista, joten ei kirpaise! Ja haluan edelleen säilyttää vanhat ihanat punatiilet ja ratapölkyt myrkkyineen. 

Keväänavaus on tehty myös trampoliinin, tuon jokakodin ehdottoman pihan kaunistuksen myötä. Olen kyllä taipunut myöntämään, että se on toistaiseksi ollut erittäin hyvä ostos. Kunhan kukaan ei edelleenkään niksauta niskojaan tai katko koipiaan - tänäkään kesänä. Lievää ylivireisyyttä ja kevätahdistusta on ollut lapsissa huomattavissa; kiukuttelua, surkeutta ja vuoronjakamisen tuskaa. Meidän perheessä jotenkin alkaa näin kevään tullen mahdoton ylivireys. Minä riuhdon pihalla lapion kanssa ja ilmeisesti ahdistan myös Hyvän Miehen tähän hommaan, lapset riuhtovat pyörillä, trampoliinilla, hyppynarulla, skeittilaudalla, katuliiduilla, leikkikentällä, räpylällä, mailoilla, metsässä, terassilla, leikkimökissä, kivillä... Kaikille meille tulee kiire ahmia ihanaa aurinkoa ja lämpöä aivan kuin se loppuisi alkuunsa. Illalla ollaan likaisia, lopen uupuneita mutta useimmiten kumminkin onnellisia. Ja sisällä talossa on vain pölyä, hiekkaa ja sekasotku, kun pihailun lomassa on vain ehditty pikaisesti piipahtaa sisällä lappamassa tarjottimelle kahvikupit, mehut ja jätskit.

Niin vaan on mukava taas suunnitella uutta. Sanonpahan vaan, että koska on se kesä, kun olemme rauhassa? Ei koskaan. Aina löytyy joku uusi projekti. Eiköhän se ole omakotitaloasumisen idea. Toivottavasti.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Pefaan ammuttu äitikarhu

Inhoan tätä olotilaa. Se liittyy naiseuteen, hormoneihin ja kuunkiertoon. Niin ainakin oletan. Ja siihen vetoan. Koska en OIKEASTI ole tällainen. Mutta oikeasti, tämä päivä on ollut aivan susi. Se alkoi eilen illansuussa. Pienimuotoisia itku- ja raivokohtauksia siitä, kuinka en jaksa selkä vääränä koko ajan järjestää tavaraa ja siivota jotakin, koska sotku kasvaa toisesta päästä niin, etten pääse ikinä edes oikeisiin puhdistustöihin asti. Tuntui, että harmaa kivi painaa hartioilla. Eikä yö tuonut oikeastaan mitään muutosta olotilaan. Aamusta saakka ärsyttävää. Ärsyttävä Hyvä Mies. Ärsyttäviä kaikenikäisiä lapsia. Ärsyttävän kova tuuli ulkona. Ärsyttävän huonoja perunoita, joita piti kuoria niin kauan, että ne lopulta olivat barbin perunoita. Ärsyttävän hirveän kova työ ja kattilassa muutama barbin peruna. Ärsyttävässä tuulessa ärsyttävä lenkki ärsyttävän vauvan kanssa joka ei nuku. Ei voi edes luetella enempää, koska lista on pitkä ja koostuu pelkistä ärsyttävistä asioista.  NIIN ärsyttävää. Toivottavasti huomiseen mennessä pefani parantuu. Koska en halua olla näin rasittava tyyppi.

Kaiken tämän lomassa sain kuitenkin haettua postilaatikosta TanttuRalli- merkit ja ommeltua pari pipoa, mikä oli sinänsä kyllä aivan turhaa, koska se vain kiristi jo valmiiksi vinkuvia hermojani. Lopputulos oli silti yllätttävän hyvä tilanne huomioon ottaen. 

Meillä on ollut periaate, että autossa ei kuunnella lastenlauluja. Siksipä pienet kultakurkkumme ovat pienestä asti osanneet kaikki Zen Cafen, Maija Vilkkumaan, Maj Karman, Kotiteollisuuden ja lukuisten muiden suomalaisten laulajien ja bändien luritukset ja tunnetusti suomalaisessa musiikissa ei säästellä kirosanoja tai muita hyviä oppeja. Samuli Putron sanoitukset ovat erittäinkin vetoavia, selkeitä ja elämänmakuisia. Yksi kauneimpia on "Elämä on juhla" kappale. Uudella levyllään Samuli ihmettelee, "Miksi rakastuit mieheen, joka on huono sängyssä". Keskisisko on ihan oikeasti hyvä laulamaan, nuotilleen kauniisti ja kovaa ihmeteltiin huonoa miestä sängyssä tänäänkin kodinhoitohuoneessa kumppareita riisuttaessa. Isosisko sen sijaan huomasi ihmetellä, mitä se huono sängyssä tarkoittaa. Käsittääkseni sitä, että on huono saamaan unenpäästä kiinni, uneton ja levoton.
 Ja niinhän siinä aina käy; huono omatunto hiipii hartioilleni kun olen saanut lapset nukkumaan. Onneksi meillä on huomenna taas uusi päivä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Hengenravintoa, leipää ja sirkushuveja

En ole mitenkään erityisen hengellinen ihminen, mutta iän myötä nuokin asiat joskus mieltä herkistävät. Jostakin syystä, kun ennen vain huokailin pitkästyneenä kirkossa ja laskin kattokruunujen kynttilöitä, nyt aika menee kuunnellessa ja nieleskellessä kyyneleitä. Joulukirkko on koskettava ja oikeastaan lähes ainoa vakituinen kirkossakäynti vuoden aikana. Lasten myötä kirkko on tullut tutummaksi; on kouluunsiunaamisia ja kerhokirkkoja. Näissä kyyneleiden nieleskely ei enää auta, vaan kosteus nousee ihan silmiin asti, vaikka kuinka nielen. Tästä voi päätellä, millainen oli tämän aamun Vauvakirkko. Kattoon oli ripustettu kaikkien paikkakunnallamme viime vuonna syntyneiden vauvojen etunimet. Siellä ne pikku pallerot jokeltelivat, kiljuivat ja itkivät. Suloisia kaikki tyynni ja niin rakkaita.  Meidän herttainen kastepappimme oli itsekin piilottanut kaapunsa alle suloisen kummun, joten todellakin Vauvakirkosta oli kyse. Tein elämäni ensimmäisen ja luultavasti myös viimeisen esiintymisen kirkon siinä jossakin pöntössä, jossa päivän tekstiä luetaan. Ääneni ei kuulemani mukaan värissyt, eikä lapsia nolottanut, vaikka se oli suuri odotus. Teksti sinällään ei ollut kovin koskettavaa, ei kai kukaan voi alkaa itkeä lukiessaan sotavaunuista. Sen sijaan kun urut soittivat hiljaa "Maan korvessa..." sen jälkeen kun pappi oli lukenut kuka on kutsuttu Taivaan kotiin, olivat kyyneleet takuuvarmat. Vaikka Albertiina 99 vuoden iässä olikin jo varmasti aivan valmis muuttopuuhiin, itkin silti. Kun täällä paljon nuorempienkin päivät ovat täynnä, ajattelin. Kirkossa on siis oikeastaan aika mukavaa, jos tykkää nieleskelystä ja pakottavasta tunteesta sydänalassa. 

"Laita kädet lapsen pään päälle. Ajattele lämmintä, kullankeltaista valoa. Jos uskot Jumalaan, ajattele häntä. Näe lapsesi tämän valon ympäröimänä, iloisena ja turvassa. Iloitse siitä, että lapsestasi tulee juuri se, joka hän oikeasti on." (Kirjasta "Aika pyhä!")


Kirkon jälkeen kuvittelimme olevamme kovinkin nopeita ja nokkelia kun juoksimme koko perhe lounaalle viereiselle seurakuntatalolle, mutta muutama eläkeläinen olikin ollut nokkelampi ja jättänyt Jumalanpalveluksen väliin. Jono oli mittava. Vauvojen vanhemmille oli kuitenkin luvattu niin edullinen lounas, ettemme suinkaan luovuttaneet. Lihapullat, lanttulaatikko ja muut höysteet upposivat meihin hienosti ja loppujen lopuksi aika sukkelaan. 


Jotta tämä sunnuntai olisi tasapainoinen, lähdimme Isosiskon ja Keskisiskon kanssa vielä taitoluistelijoiden jääshowta katsomaan. Jäähallissa oli aika kylmä... en muistanut sitä, vaikka olin sen kuullut. Olin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa jäähallissa. Monta neitsyyttä mennyt tänään; kirkonpöntöt ja jäähallit. Meidän tyttösemme harrastavat kevyesti balettia ja täytyy sanoa että luistelu on melkein yhtä tylsää katsottavaa kuin balettikin. Ei ehkä aivan yhtä tylsää, mutta melkein. Kohokohta kesti 4 minuuttia. Se oli tyttöjen parhaan ystävän osuus. Ja oli lisäksi kaksi muutakin; noin 7- vuotias tyttönen ei saanut sateenvarjoaan auki ja hyppi raivosta luistimilla niin korkealle tasajalkaa, että teki mieli taputtaa. Ja ehkä juuri ja juuri kolme vuotta täyttänyt tyttönen oli viety harrastamaan luistelua. Luistimilla kävely on todellakin aika vaikeaa, jos vielä kengilläkin on vähän hakusessa. Ja oli aivan tosi lähellä, ettei neito saanut uhmakohtausta, kun ohjaaja yritti hieman nopeuttaa luistintipukävelyä ottamalla tytöstä kiinni.  Mutta esiintyjät nauttivat ja toki jokainen äiti ja isi haluaa oman kullanmurunsa jäällä tai muulla estraadilla nähdä. Sen takiahan minäkin kärsin taas Äitienpäivänä kaksituntisen balettiesityksen läpi; näen Keskisiskon juoksevan lavan läpi ampiaisena ja Isosiskon kuperkeikkailevan karhuna.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Erossa ahistaa

Yhdeksän kuukautta vanha ihminen puristaa aika tehokkaasti mehua synnyttäjästään olemalla hyvin vaativainen huomion suhteen. En voi mennä nurkan tai edes pöydän jalan taakse piiloon (olen ilmeisesti niin pienikokoinen, että sekin on vauvan mielestä mahdollista) aiheuttamatta julmettua ahdistusta lapsessa. "Väy-Väy-Väy-Väy- VÄYVÄY!"- kutsu kuuluu välittömästi. Onhan se hivelevää, kun joku maailmassa rakastaa minua niin paljon ja minä rakastan yhtä paljon takaisin, mutta tuo rakkaus on todellakin myös väsyttävää. Neljännen kohdalla tosin ei niin väsyttävää kun esikoisen, koska osaan ajatella kohtuudella. Kun minä sitten makaan vauvan kanssa matolla 1/8 vuorokaudesta ja luemme yhdessä kirjoja, hän antaa mehuja takaisin. Pienet pulleat kädet kääntävät omatoimisesti paksuja vauvakirjojen sivuja juuri oikeaan aikaan ja silmät seuraavat kuvia, korvat kuuntelevat loruja ja puolihampainen suu hymyilee aurinkoisesti. Oi, ajattelen, että ei mitään suloisempaa maailmassa voi ollakaan. Yrittäessäni tyhjentää tiskikonetta jaksan taas kuunnella Väy-Väy- komennon ja ajatella; olet ihana ja tämä aika niin arvokasta. Viidennen ikävuoden jälkeen kun lapset valitsevat kokemukseni mukaan aina ennemmin kaverin kuin äidin.



Minulla ei toistaiseksi ole kokemusta eroahdistuneesta vauvasta ja ompelusta yhdistettynä, joten nähtäväksi jää, kuinka tehokasta ompelua ensi viikolla on luvassa!

torstai 14. huhtikuuta 2011

Pesänrakennuspuuhia

Huomenna pitäisi olla se suuri päivä, että pääsen ompelemaan. Arvioitu TanttuRalli- merkkien laskeutumispäivä siis. Tai sitten ei. Ehkä ensi viikolla. Nyt on kyllä niin upeat säät, että ei se ompeleminen oikein kiinnostakaan. Mutta ehkä taas, kun vain pääsen vauhtiin...

Isoveljen rakentamaan linnunpönttöön kotikoivussa on kahden tyhjän vuoden jälkeen muuttanut asukkaita. Ainakin hän ja Keskisisko olivat niin nähneet, kaksi Keltatulkkua sinne lennähti. Isoveljeen osui ja upposi nuoremman naisen lintulajituntemus; Keltatulkussa ei ollut mitään ihmeellistä. Leikkimökin seinustalla taas on kahtena keväänä riippunut pläkkipeltinen kukkapurkki, johon joku lintu on tehnyt alkukesästä pesän. Sievä kun mikä, höyhenistä ja heinistä, täydellinen pieni pyöreä linnunpesä (varmaan juuri sellainen, mitä Kiinassa paistavat ruuaksi). Siellä on ollut sinisiä pieniä muniakin ja lintuemo on rohkeasti hautonut niitä, vaikka tyttöset ovat mökissä leikkineet. Kumpanakin kesänä se meidän kiva kissa on tehnyt lopun tuosta kotileikistä pudottamalla munat leikkimökin terassille. Tänä keväänä otan kukkapurkin pois, en halua nähdä tuota murhenäytelmää enää koskaan. Tuota pikaa viereisessä metsässä alkaa ilmainen lintukonsertti, korvia huumavan kaunista sirkutusta ja lirkutusta, Taivaanvuohi aloittaa lennon ja hieman pelottavan ja mystisen ääntelynsä talomme yläpuolella ja kuovit huutavat pelloilla. Kaunista.


Pesänrakennuspuuhia on suunnitteilla meillä ihmisilläkin. Mielestämme tarvitsemme lisää tilaa, ainakin tulevaisuudessa, kun lapset kasvavat kokoa. En voi kuvitella, että mahtuisimme meidän pieneen olohuoneeseemme saatikka sohvalle katsomaan telkkaria. Siksipä rakennamme tv- huoneen, jonka voi täyttää isolla sohvalla ja toisen huoneen, joka voi aluksi olla vaikka minun ompeluhuoneeni. Tv- huoneen myötä tupakeittiö rauhoittuu muuhun kun telkkarin huudattamiseen. Haaveissani siintää jo vanhanaikainen puusohva ja valtava ruokapöytä. Terassi on onneksi jo sulanut lumesta ja Hyvä Mies pääsee ruuvamaan sitä palasiksi. Jos aikoo hajottaa huolella materiaaleja säästäen, luulen että se on vähintään yhtä hidasta puuhaa kun uuden rakentaminen. Ehkäpä meillä jo syksyllä on itäsiipi valmiina! Kesäksi täytyy siis keksiä joku väliaikainen terassiratkaisu, että päästään grillaamaan ja chillaamaan. Ja varoituksiakin on jo kuultu; 20 vuoden päästä olemme liian suuressa talossa. Sammuu, talossamme lamput sammuu, autioituneita huoneet, ovat yksi kerrallaan. Mutta siihen saakka, täynnä elämän ääniä: Sirkutusta, lirkutusta ja täyttä törinää.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Mr George

Tämä päivä on ollut aika todella ikävä. Mahatauti on iskenyt perheen miehiin. Eikä mikään pikku vatsankivistely, vaan kauhea YRJÖYKÄKAKKARIPULI- tauti. Aivan hirveää. Me naiset vain seuraamme kauhusta lamaantuneina, kun miehet juoksentelevat vessaan, vuoroin kumpikin pää pöntössä tai sitten molemmat yhtä aikaa. Juoksutan sankoa. Vettä. Mehua. Taas sankoa. Rättiä. Desinfiointiainetta. Yritän varjella meitä naisia tuolta karmealta kohtalolta. Omassa mahassa kurluttaa. Isosisko ihmettelee, miten aikuiset uskaltavat oksentaa yksinään, ilman että kukaan on vieressä. Meillä on kova pissahätä, mutta emme uskalla mennä vessaan. Vedän siniset kumihanskat käteen. Vielä kun olisi kaasunaamari, niin aivan varmasti käyttäisin sitä! Illalla, kun Hyvä Mies enää makaa voipuneena ja Isoveli yrittää nukkua ja jokaisen kovaan janoon juodun vesilasin jälkeen oksentaa pihalle tuplamäärän, minä olen täynnä energiaa, siivoilen ja desinfioin, pesen käsiä kuumalla vedellä ja leivon vadelmapiirakan, jos ystäväni huomenna uskaltautuu kahville niinkun on sovittu. Vatsassani kurluttaa epäilyttävästi. Mutta minä taistelen. Äidillä ei ole varaa sairastua. Tilanne todellakin vaatii suklaata, meni syteen tai saveen.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Pajunkissoista ja muusta

Kaikki varmaan tietävät Uudentuvan Jussin. Monilla on tapana harrastaakin niitä. Silloin kun me muutimme tähän uuteen kotiin, meidän Uudentuvan Jussin virkaa toimitti kissanpentu, sittemmin Paavoksi nimetty. Paavo oli niin suloinen, niinkuin nyt ikään kissanpennut voivat olla. Minä olen kissaihminen, ehkä myös koiraihminen ja noin niinkun periaatteessa eläin- ihminen, mutta nykyään tämä lapsirakkaus on mennyt aivan eläinrakkauden ohi. Luoja varjele, että koskaan hairahdun ottamaan meidän perheeseen koiraa. Toivon pysyväni järjissäni ja Hyvän Miehen kanssa kannustamme toisiamme tässä asiassa. Aamuna eräänä nappasin vessaan mennessäni mukaan sanomalehden Tori- liitteen, jossa ihmiset myyvät ja ostavat. Silmäilin yläkulmassa olevaa suloista koiranpennun myynti- ilmoitusta. "Älä vaan ihastu siihen" kuului kommentti kahvimukin takaa. No ei vaaraa toistaiseksi. Hyvä Mies alkoi kumminkin puhumaan, kuinka ihmeellinen voi olla Bernin paimenkoira; hän oli työnsä puitteissa päässyt tutustumaan HaliBerni- toimintaan. Siinä lapset saavat halailla ja hoidella viilipyttymäisiä, 70- kiloisia Bernin paimenkoiria. Nyt Hyvä Mies pidät suusi kiinni,  Bernin paimenkoira meille? Ja taas tuimme toisiamme tässä yhteisessä päätöksessä. Vauvoja voidaan hankkia, kun ne sentään oppivat jossain kohtaa käymään itse lenkillä eikä niistä lähde karvaa. Mikä kuolettava vaiva ja omantunnontuska voi ollakaan koirasta vaikka tuohan se paljon iloakin. Ja nyt puhun ihan kokemuksella, on minulla koirakin ollut. En minä nykyään tuon kissakaverin puolestakaan liputa, mutta on siitä toisinaan jotain iloa. En nyt juuri muista mitä, mutta on jotakin. Näin kevään tullen keräämme päivittäin noin 1-5 päästäisen raatoa, myyränpäätä ja suolenpätkää ympäri pihaa. Kuuntelemme pallittoman katin mouruamista. Ja avaamme vesihanaa lorisemaan, koska Hänen Korkeutensa voi juoda vain juoksevaa vettä. Kuljemme tarrarulla ojossa, kissankarvoista meillä ei ole pulaa. Kissa on kiva! Myydään kiva kissa ja kissanluukullinen ulko- ovi samaan hintaan!

Kevät on näistä kissaongelmista huolimatta ihana, ihana, ihana! Onneksi asumme täällä kurjassa pohjoisessa, eihän missään muualla voida iloita näin paljon auringosta ja kesän tulosta. Uskomatonta, miten se riemu voi toistua vuodesta toiseen. Virpomisoksien koristelu- urakka on aloitettu. Onneksi olin viime vuonna niin nokkela (raskautetut yleensä ovat), että säästin kaikki meille tulleet oksat ja nyt ne laitetaan kiertoon. Naapurin Liisa- Inkeri voi siis saada oman vitsansa takaisin. Ihmettelee vaan, että näyttääpä tutulle. Ekologista. Eihän pajujakaan voi sukupuuttoon katkoa.


Sunnuntaisin kuuluu aina vähän itkeä tirauttaa, minusta se on sopivaa ja hyväksikin. Itkeä tirautin, kun ajattelin lempiajatukseni; mihin aika kuluu ja mihin me olemme menossa, mihin on kiire ja kuinka osaisi nauttia tästä hetkestä eikä odotella sit-kua. Yritän kovasti, ja joskus mietin, meneekö tämä nyt sitten siihen yrittämiseen kaikki aika. Että huomaa; oho se meni ja minä vaan yritin. 



Oletteko muuten koskaan yrittäneet juoda kahvia ilman kyytipoikaa? Siis pullaa, keksiä, voileipää...? Minä yritin ja sehän oli aivan järkyttävää. Kaapeista ei löytynyt mitään. Yhden paahtoleivän palasen löysin leipälaatikosta. Paahdetun päälle voita ja omenahilloa. Järkyttävää!

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Oman elämänsä supermamma

Nojasin tänään lämpimään päiväkodin seinään silmät kiinni. Heilutin vaunuja edestakaisin. Tytöt leikkivät lepakoita kiipeilytelineessä. Lepakkoja leikitään niin, että kumpikin nukkuu pää alaspäin roikkuen. Koin siinä jonkinlaisen pysähtyneen onnellisuuden hetken. Aurinko häikäisi kun avasin silmät, alhaalla tiellä autot ajoivat kuivaa, keväistä asfalttia pitkin, jokaisessa joku menossa johonkin. Pieni kevään tuoksu jo ilmassa, lämmin. Olin täydellisen tyytyväinen olotilaani, ei kiire mihinkään, ei riitaa, ei huutoa, ei huolta... Vain se ohi lipuva hetki. Pieni hetki, joka ei kestänyt kauan, mutta antoi sitäkin enemmän. Minuutin kuluttua marssin jo tyttöjä pakoon ja marmatin, kuinka mielestäni kaikista mukavinta koko lauantaipäivänä on kuunnella heidän kinasteluaan!

Kas, pääsiäiseen on kaksi viikkoa. Sen piti olla niin myöhään, mutta se onkin aivan pian. Tytöt lähtivät hakemaan virpomisoksia, mutta eihän siitä mitään tullut. Paluu kotiin oli mitä pikaisimmin hirvittävän huudon kera, Isosisko oli pudonnut välittömästi polviaan myöten vesiojaan. Saaliina nolla oksaa. Uusi yritys tapahtunee myöhemmin, kunhan Isoveli palautuu kyliltä kotiin ja lähtee siskojen avuksi. Reviiri laajentuu näin keväällä, jengi esiteinejä pyöräilee, skeittailee, hippailee ja ihastuilee pihoilla ja leikkikentillä. Vastapainoksi ihastuilemiseen  voi sitten koristella pikkusiskojen kanssa virpomisoksia. Edistääksemme pääsiäisvalmisteluja tytöt kylvivät rairuohot. 

Yritin eilen räpiköidä pinnalle äitiyden aalloista lähtemällä yksin kaupungille ostamaan itselleni vaatteita. Täytyy todeta, että siivojaakin kipeämmin tarvitsisin itselleni henkilökohtaisen pukeutumis- ja ostamisavustajan. Tunnin hikoilun jälkeen minulla ei ollut vielä yhtäkään muovikassia, ei yhtäkään vaatekappaletta. Vain kainaloista hikinen paita ja rakko jalassa, hirveä nälkä eikä huvittanut kävellä enää metriäkään. Reissun kohokohta oli kolmessa minuutissa kiskaistu hampurilaisateria. Saaliina lopuksi yksi mekko (siinä mielestäni yhdistyi hyvä kuosi ja mukava joustava materiaali ja ihan tyylikäskin se on, sekä ylä- ja alaosa yhdellä iskulla) ja halpa kotiäidille tarkoitettu ulkoilutakki, jolle Hyvä Mies nauroi heti alkuunsa. Mutta se oli edullinen. Farkkuja en viitsinyt ostaa, koska sovittamani eivät menneet vatsasta kiinni ja sitäpaitsi siinä kohtaa minulla oli jo se mekon alaosa. Sovitin myös valkoisia tennareita, mutta ne eivät olleet minun. Siis mikään ei väsytä minua yhtä paljon kun shoppailu. Onneksi sentään menin lopuksi vielä isoon markettiin ja satuin poiketa siihen kauppaan, jossa olet oman elämäsi supermalli. Ja siellähän niitä oli; trikoopaitoja 7,95 € kappale. 

torstai 7. huhtikuuta 2011

Laiska päivä

Tänään laiskottaa. Heräsin aamulla väsyneenä, jostakin syystä nukuin huonosti. Eilisen kovan keskiviikon jälkeen olisi varmaan tarvinnut kunnon unet. Minulle oli tulossa ystävä lapsineen kylään, joten kokkasin heti aamutuimaan lasagnea ja salaattia. Jälkiruuaksi oli jäätelöä. Jos olisimme syöneet pelkän tomaattijauhelihakastikkeen ja salaatin, olisimme varmaan uhkuneet tarmoa hiilarittoman ruuan jälkeen. Tämän syömisen jälkeen jaksoi enää istua matolla pöppyrässä ja seurata konttaavia ja toikkaroivia vauvoja, uhmaikäisen vieraan itseilmaisukin meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitä ilmaisua taas innolla odotellessa. Se on haastavaa eikä aina niin antoisaa aikaa äidin elämässä. Kauhulla vain voi kuvitella, mitä on murrosikäisen äitinä oleminen... En taida viitsiä edes kuvitella. Se on edessä kumminkin nopeammin kuin ymmärränkään, huomioon ottaen tämä ajankulku. Sittenhän sen näkee ja kokee.

Sain taas toissapäivänä Meidän perhe- lehden ja olen kuljettanut sitä ympäri taloa vessasta olohuoneen kautta makkariin, yrittäen saada luettua kaiken, mitä siinä onkin paljon. Ja hyvää asiaa. Kiireestä esimerkiksi. Ja äitiyteen hukkumisesta. Aloin miettiä, että eihän minulle vaan ole niin käymässä? En onneksi tunnistanut sieltä kuin sen, että jos kulkee kuusi vuotta vanhassa toppatakissa ja ostaa aina vaan lapsille vaatteita, niin se on huono merkki. Oma vaatekaappini alkaa näillä hetkillä olla en grande katastrof. En oikein tiedä, mitä tekisin. On kai pakko lähteä vaateostoksille. Huokaisen. Muuten äitiyteen hukkumisen merkkejä on muunmuassa se, että lapsista on tullut elämäntapa ja äidin oma aika on turhaa hömpötystä, lapsi otetaan mukaan joka paikkaan, ettei hän vain saa traumoja ja yhden lapsen harrastuksiin kuskaamisiin ym. kuluu aikaa yli viisi tuntia viikossa. No siis, kyllähän neljästä lapsesta vähän väistämättä jonkinlainen elämäntapa tulee. Mutta minä voin surutta jättää lapset pihalle tai kaverien luo tai isänsä kanssa kotiin ja lähteä ilomielin ystävän luo juomaan kahvia ja höpöttelemään naisten juttuja. Kolmen tunnin päästä pitää kyllä miettiä, että kai sitä kotiinkin täytyy mennä, vaikka ei olla päästy alkua pidemmälle missään jutussa ja kaikki on aivan kesken! Kaikkien lasten harrastussambaan kuluu yhteensä aikaa 3,5 tuntia viikossa, mikä on mielestäni juurikin kohtuullinen määrä.


Täytynee tarkentaa, että itseasiassa olen hukkunut äitiyteen. Tämä nyt ilmeisesti kumoaakin kaiken edellä kertomani. Mutta olen hukkunut siihen vain vauvani kanssa ja vain tämän vauvan ensimmäisen vuoden. Hän on niin kiinteä osa minua, että siirrän vuoden ajaksi sivuun kaikki ylimääräiset tarpeet kuten pikkujoulut, luokkakokoukset, kesäjuhlat,  tyttöjen illat ja honeymuunit Hyvän Miehen kanssa. Sitten kun vauva alkaa juoda lehmästä lypsettyä maitoa, tämä äiti sanoo moro ja lähtee tyttöjen kanssa vaikka ja mihin!

Ompelutouhuni ovat aivan pysäkillä. Odotan edelleen TanttuRalli- merkkejä. Minulla on hyvät pipoideat odottamassa, mutta en voi niitä toteuttaa, kun merkki pitää saada sauman väliin. Pipojen perään on jo kyselty, lupasin että ehkä viikon päästä promokierros voi alkaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Roikottelua

Nyt se on alkanut, se jokavuotinen roikottelu. Isoveli kulkee tennareissa ja hupparissa, siskot leikkivät villasukissa terassilla. Mikäs sen mukavampaa kun lueskella kirjoja terassilla, kevään siitä tekee se kengättömyys. Pipot ja tuulipuvut eivät niin haittaa. On siis kevät. Totesin sen olevan kyllä ihan oikeasti, kun ajelin kaupunkia päin; lumet olivat sulaneet pelloilta lähes kokonaan, parissa päivässä!

Tämäkin keväinen keskiviikko oli yhtä samanlainen kuin kaikki keskiviikot meillä: Hyvä Mies on lähes aina iltatöissä keskiviikkona. Joskus Keskisisko on hoidossa ja jos ei ole, saatamme käydä perhekerhossa. Mitä en aina ymmärrä koska se on suoraan sanottuna joskus se tulinen paikka, kun siellä iloitsee 20-30  lasta ja heidän 10-20 äitiään. Mutta tänään kerhossa oli rauhallista ja mukavaa ja kuulimme toistemme puhetta. Ajattelin vauvaa odottaessani, että olen jo kypsä äiti, enkä löydä samanikäisiä kavereita, mutta samassa elämäntilanteessa olevia löytyykin yllättävän paljon. Niin antoisaa jutella samalla aaltopituudella olevien ihmisten kanssa. Sitä suolaa sekin. Mutta jospa palaan siihen keskiviikkoon: Sanonpa, että tästä keskiviikosta ei monikaan mies selviäisi. Kun Isosisko tulee koulusta yhden jälkeen, rumba alkaa. Laitan eväät, kiikutan hänet käsityökerhoon kolmeksi, haen viideltä, vien puoli kuudeksi balettiin ja haen tunnin päästä pois. Sillä aikaa käyn kaupassa ja hoitamassa asioita, kuten hengaamassa kenkäkaupassa tai hakemassa kankaita postista tai katsomassa vastasyntyneitä laitoksella. Tämä viimeinen on siis jonkinlainen itseoikeutettu etuus työn puolesta. Näissä kaikissa toimissa kulkee mukana 1-3 muutakin lasta. Yleensä kyllä pudotan Keskisiskon johonkin kyläpaikkaan ja poimin takaisin tullessa taas kyytiin. Isoveli pärjäilee jo ihan itsekseen. Ja onnekseni vauva on merkkiä "ainatyytyväinen". Viimein klo 19 raahaan ruokakassit sisään, syötän vauvan, laitan iltapalaa tarjolle, nukutan vauvan, puran ruokakassit, teen iltapesut ja luen iltasadun, raivaan keittiön, kerään lelut, järjestän eteisen, imuroin, täytän pyykkikoneen, juttelen Isoveljen kanssa, allekirjoitan kokeen ja istun pöydän ääreen syömään omaa iltapalaani. Keskiviikko on se viikonpäivä, jolloin minusta tuntuu, että olen kaikkeni antanut!


Tähän keskiviikkoon kuului vielä erikoisefektejä: Mielestäni kerroin kyllin selvästi Keskisiskolle, että vien Isosiskon käsityökerhoon (siihen kuluu aikaa noin 10 minuuttia, maksimissaan). En ilmeisesti kertonut. Lähdimme liikkeelle sillä aikaa kun hän oli vessassa puuteroimassa nenäänsä. Kun ajan vauvan kanssa takaisin kotipihaan 8 minuuttia myöhemmin, naapurin äiti soittaa ja tervehtii minua ystävällisesti "lapsensä hyljänneenä äitinä". Keskisisko on juossut sukkasillaan naapuriin samantien kun on nähnyt auton lähtevän pihasta ja kertonut Äitin lähteneen pois ja jättäneen hänet! Sukkasillaan, 30 metriä, sohjossa. Ystävällinen naapurin Äiti kantaa Keskisiskon reppuselässään kotiin, koska sukat ovat läpimärät eikä kenkiä ole. Roikotellaan! Kasvot ovat valkoiset, täynnä punaisia läikkiä, nyyhkytykset eivät ole vieläkään loppuneet. Halaan pientä 6- vuotiastani, jonka päättelykyky ei näköjään ole vielä aivan huippuunsa hioutunut. Lupaan, etten koskaan jätä häntä ja halaamme vielä lisää. 


Lisäksi tänä keskiviikkona sain pitkästä aikaa pitää sylissäni vastasyntynyttä. Laskin oman vauvani sängylle ja kun nostin pienen poikavauvan syliin, en tuntenut painoa ollenkaan. Aivan h ö y h e n e n k e v y t . . . Suloinen. Onneksi pienillä vauvoilla, lapsilla, nuorilla ja meillä kaikilla on oma suojelusenkeli, joka huolehtii, että kuula ei putoa varpaille vaan parketille, että auto ei menekään ojaan, kuuma vesi kaatuu ohi, äiti tulee juuri ennenkuin vauva putoaa sängystä. Enkeleitä kaikkien ja varsinkin lasten ylle.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Vauvakuumetta kermavaahdolla. Vai mitenkä se oli...

Voi että, yksi parhaista asioista maailmassa on nauraa oikein kunnolla. Siis niin että nauru kumpuaa ihan vatsasta asti ja tuo vedet silmiin eikä sitä voi lopettaa. Tuntuu, että näin melkein aikuisena aina vain harvemmin tulee naurettua oikein kunnolla. Kyllähän joka päivä vähän naurattaa ja toisinaan enemmänkin, mutta että ihan sellaista tositosi naurua, se on harvinaista herkkua. Eilen sain jonkinlaisen hepulikohtauksen. Se alkoi saunomisesta, löylytin Hyvän Miehen saunasta pihalle. No ei se nyt vielä mitenkään naurattanut, tuli vaan hyvä mieli. Mutta sitten; saunan jälkeen tuo sama Hyvä Mies levitti alaselkäänsä jäägeeliä. Olin aivan ihastuksissani apteekissa, kun löysin sieltä tuota kyseistä ainetta roll on- pullossa. Mainio keksintö! Hyvä Mies oli nyt kumminkin sitä mieltä, että aine ei ole lähellekään niin tehokasta kuin tuubissa oleva. Tämä perustuu siihen, että tuubissa olevaa kylmägeeliä levitettäessä aina myös silmät ja pippeli viilenevät (lue: niitä polttaa ja kirveltää). Tämä johtuu tietenkin siitä, että geeliä on ensin käsissä ja sen jälkeen noissa kyseisissä paikoissa huolellisesta käsienpesusta huolimatta. Ja kun silmiä ja pippeliä ei kirvellä, niin selässäkään vaikutus ei ole niin voimakas. Tässä vaiheessa nauroin jo aikalailla ja kun tämä mies sitten vielä ilmoitti että hän meinaa ehkä pyörtyä, aloin muistella kaikkia miespuolisia henkilöitä (niitä on ehkä kolme) joiden pyörtyilemisiä olen saanut työhöni liittyen seurata. Ei voi olla paljon mitään hassumpaa kun raavas mies, joka kaatuu metallisen pyörillä liikkuvan pöydän päälle, joka on täynnä metallisia erittäin kolisevia ja kiliseviä vempaimia. Pyörtyy ja kaatuu lattialle ja vaikka olisi tosi tärkeää hoitaa tämän kyseisen miehen vaimoa, joka on hieman tuskallisessa tilanteessa, niin on aivan pakko tarkistaa, ettei miehen päässä ole kovin isoja haavoja tai että tämä nyt on edes suurinpiirtein tajuissaan, nostaa jalat ylös ja komentaa häntä pysymään siellä lattialla, koska tässä ei ihan oikeasti ole nyt aikaa tällaiseen! Tässä kohtaa sain sitä tositosi naurua. Hyvä Mies vaan hymähteli, ei kai voinut ihan lojaalisuudesta omaa sukupuolta kohtaan revetä kanssani. Mutta minä niin repesin! Ihanaa.

Ihanaa on myös lätty, mansikat ja kermavaahto. Tämän toki ei pitäisi olla aivan tavallisen tiistain kahvihetken herkkua ensinkään, mutta ei tänään olekaan tavallinen tiistai. Tänään on 5.4.2011 ja tänään on syntynyt taas uusi limppusilmäinen vauva maailmaan; serkkuni pieni poika, upouusi pikkuserkku. Samaa pottunokkien huonetta ja sukua. Siksi syön lättyjä kermavaahdolla. Lisäksi se on tosi kätevää, koska periaatteessa minun ei tarvitsisi eikä varsinkaan SAISI syödä enää mitään ennen huomisaamua. Luultavasti kuitenkin juhlistan tätä päivää vielä purkkihernekeitolla kolmen tunnin päästä. Ja siitä kolmen tunnin päästä täytyy haukata iltapalaa. Olen vähän niinkuin vastasyntynyt vauva; täytyy syödä 3-4 tunnin välein, joskus jopa tiuhempaan.


Voi voi, sen tietää mitä siitä taas seuraa kun pääsen haistelemaan oikeaa vauvaa... Omani on jo niin iso, että istutan hänet seuraavaksi polkupyörän kyytiin ja sitten mentiin että hippulat vinkuu. Luulen, että moni katsoo: Miten tuo vauva voi istua tuossa kypärä päässä, kun juurihan se syntyi? Samaa ihmettelen minäkin. Aika, minne menet? 

Lapset ovat ehdottomasti elämän valo. Ja olen tainnut mainita, että ystävät se suola. Olkoon tuo Hyvä Mies sitten vaikka se Ice Power. Laittaa vähän jäitä hattuun, jos vauvakuume alkaa nousta liian korkeisiin lukemiin.
Se TEHOKKAAMPI kylmägeeli




maanantai 4. huhtikuuta 2011

Ballerina muistelee

Pikku- Helin tanttu vuodelta 1976
Äitini joskus kirjailema vauvalakana
Näin viime yönä unta, että olin yli 18- vuotiaiden esibaletissa. Siis ilmeisesti oli tarjolla alkeiskurssia kypsemmille henkilöille. Kaikki muut olivat olleet tunneilla jo monia kertoja ja näyttivät noin 20- vuotiailta. Minä selitin aniliininpunaisessa jumppapuvussani ja pörrösukissani opettajalle olleeni tähän asti pienempien tyttöjen, noin 10- vuotiaiden ryhmässä, etten ihan aloittelija ole. Mielestäni teinkin ihan hienosti jotakin jalannostoja. En kyllä nähnyt peilistä, miltä näytin, mutta luulen että tosi hyvälle.

Minulla on ihan oikeasti ollut noin 10- vuotiaana aniliininpunainen jumppapuku, kun naisvoimistelin. Valitettavasti suurin osa kaikista lapsuuteni tavaroista on hukkunut matkan varrelle, myös tuo puku. Nyt se harmittaa aikalailla. Päiväkirjoja ja kortteja ja sen sellaista rekvisiittaa minulla on laatikollinen välikatossa ja olen monesti ajatellut, että ne pitäisi käydä läpi ja seulan kanssa pakata K-6, K-9, K-12, K-15 ja K-18 materiaaliin lapsia varten. Mutta paljon on siis kadonnut. Joskus opiskeluaikoina etsin lapsuudenkodistani usein vanhanaikaista värssykirjaa, jossa oli ihania kiiltokuvia ja tarroja ja ystävien runoiluja. En ikinä löytänyt sitä. Se harmittaa. Ynnä monet lelut, joilla omat lapseni voisivat nyt leikkiä. Onneksi Nalle- neiti sentään on tallella! Ja muutamia pieniä mekkoja omilta vauva- ajoiltani. Jos et ole  koskaan oikein ihmetellyt ja AJATELLUT, missä kaikki kadonneet tavarat ovat (koska jossakin niiden täytyy olla, ellei niitä ole poltettu) niin kannattaa lukea Cecelia Ahernin "Ihmemaa". Siinäpä vastaus kysymykseen. Valloittava teos, etten sanoisi.

Toisaalta nykyään ei voisikaan säästää kaikkea lasten mukanaan tuomaa tavaraa, koska sitä on niin paljon! Mikäs siinä, 70- luvulla käytettiin samoja kumppareita kesät talvet ja juhlatanttu oli ensin vähän iso ja sitten myöhemmin jo tosi pieni ja näin ollen erittäin tunnearvokas. Nyt kun ostetaan uusi tanttu joka juhlaan, niin ei se paljon miltään tunnu, luulisin. Nykylasten ongelma onkin se, että mikään ei tunnu miltään. Aina vaan pitäisi saada hienompi kosketusnäyttökännykkä tai BMX. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä mikä se on; temppupyörä. Omassa elämässäni pyrin siihen, että lapset eivät todellakaan saa kaikkea haluamaansa heti, vaan asioita pitää odottaa ja mahdollisesti ansaitakin jollakin tavalla.

Päiväkirjoihin vielä palatakseni, en oikein osaa sanoa, ovatko ne hyvä vai huono juttu. Lapsuuteeni liittyy onnellisten muistojen ohella myös paljon surua ja ahdistusta, enkä tiedä, mitä sille tekisin. Siis haluanko omien lasteni lukevan huonojen päivien kirjoituksia. Ne ovat sitä K-18 materiaalia.


lauantai 2. huhtikuuta 2011

Hyräilevä mummo ja muita onnenhetkiä

Minä olen mestari tekemään johtopäätöksiä ihmisistä ihan vaan minkä tahansa perusteella. Tänään tein johtopäätöksiä kaupan pihalla, kun hyräilevä mummo käveli perässäni kärryjä hakemaan. Mummo liikkui huonosti, ei meinannut autostaankaan päästä pois ja päättelin hänen kuuluvan ryhmään "pelottavat kuskit". Kun hän koko ajan hyräili perässäni tullessaan, päättelin hänen kuuluvan ryhmään "pelottavat mummot" ja ajattelin vauvaa kainalossa roikottaessani että "älä vain puhu minulle mitään..." Mummolla oli aivan vähän epäilyttävät vaatteetkin päällä; monenlaisia shaaleja ja pontsoja ja erikoinen tanttu. Vauvaa roikottaessani yritin kaivaa kukkarosta sopivia kolikoita ostoskärryjä varten, mutta kas: Vain kahden euron ja 20 sentin kolikkoja ja polettikin taas toisen takin taskussa. Silloin hyräilevä mummo lopetti viereisessä kärryjonossa hyräilyn ja alkoi sittenkin puhua minulle! Tarjosi vaihtorahaa! Änkytin mielelläni vaihtavan kahden euron kolikkoni kahteen 50 senttiseen ja euroon. Siinä vaiheessa jo ihailin mummon isoa vaaleanpunakukallista kolikkokukkaroa joka oli paljon hienompi ja isompi kuin minun vastaava musta ja nahkainen ja pieni. Kiittelin kahteen kertaan mummoa. Mummo ehti edelleni kun asettelin vauvaa kärryihin ja meni hyräillen edelläni kauppaan. Siinä kohtaa jo ihailin myös mummon vaatteita; Oikeastaan tanttu oli oikein kivaa kukallista violettisävyistä kangasta ja kuinka persoonalliset pontsot ja shaalit päällä! Katselin mummon pulleita nilkkoja joissa oli ruskeat rumat sukat ja ajattelin, että tuo mummo on varmaankin joku taiteilija ja varmasti päättänyt olla joka päivä ystävällinen jollekin. Siksi hän varmaan hyräileekin koko ajan niin iloisesti. Ja niin minäkin päätin jälleen tänään sen, mitä olen päättänyt monesti aikaisemminkin: Tehdä joka päivä jokin pieni ja hyvä teko jollekin kanssaihmiselle. En laske siihen mitään kotona tehtäviä kiltteyksiä, vaan mitä vieraampi ihminen, sen parempi... Tosin, koska olen aina kotona, taidan laskea koti- kiltteyksiäkin. Tänään sanoin ainakin kiltisti Hyvälle Miehelle, kun kiittelin häntä siitä, että hän käy töissä ja tienaa meille edes vähän rahaa, kun minä en halua mennä töihin. Tänään aihe on ollut erityisen ajankohtainen, koska minulla on ollut äitiysloman viimeinen päivä ja huomisesta alkaen olen maailman eniten virallisesti Kotiäiti isolla koolla. Kiltti Kotiäiti Kotoilee.

Kotoilukaan ei ole mitään helppoa hommaa. Se vaatii opettelua ja totuttelua siihen, että jos yhäkin vain tekisi mieli lähteä tekemään jotakin johonkin, niin pitää vain malttaa mielensä ja jäädä kotiin. Joskus se on vielä minullekin vaikeaa, mutta olen huomannut, että koko ajan vähemmän edes viitsin lähteä mihinkään. Toisin sanoen, olen laiskistunut. Siinä on kyllä monta hyvää puolta, eikä vähiten se, että säästyy bensaa, rahaa ja luontoa kun jättää aina menemättä sinne mihin on meinannut mennä. Lenkillä kyllä jaksan käydä, koska se on ilmaista, saan raitista ilmaa ja aurinkoa ja kaiken lisäksi, vauvaa on pakko työntää välillä vaunuissa jos meinaa hänet tällä erää saada nukkumaan yli puolen tunnin päiväunia. No, joka tapauksessa, kotoilu näyttää tarttuneen myös lapsiin. Tämä päivä oli vähän tavallista lauantaita ohjelmoidumpi baletin, käsityökerhon "pajapäivän" ja Paapan luona kyläilyn vuoksi ja huomisellekin on tiedossa kyläilyä. Näin tiivis aikataulu ja paikasta toiseen kimpoileminen sai aikaan lapsissakin nurinaa siitä, miksi me koko aika menemme johonkin? Oppi on siis mennyt perille. Ollaan rauhassa ja tylsässä, koska se on aivan tervettä tässä hirveällä vauhdilla liikkuvassa maailmassa.

Onnenhetket keräsin tänään jälleen kerran hyvin pienistä asioista: Katselin Keskisiskoa ikkunasta, hän leikki yksinään pihalla, pyöräilykypärä päässä, liian pieni kurahaalari päällään vesilätäköissä; Suu kävi taukoamatta, pieni keppi kädessä teki jotain työtä. Huikkasin häntä sisälle iltapalalle, mutta ei luvannut ehtiä, koska hänellä on NIIN hyvä leikki kesken. Seurasin Isosiskon akryylivärimaalausta; Voisikohan minusta tulla isona taiteilija? Totesimme, että Isoveli löysi leikin riemun 10- vuotiaana, kun sormiskeittipuisto vain laajenee. Ja katselin, kuinka Paappa tykkää pienestä vauvasta. Lumetkin näyttävät lakeuksilta sulavan. Ja kesä tulee.

Ai niin; kyllä minä ompelinkin tänään yhden pipon perhosella.