Liu Jing riippumatossa

Viime keväänä suurin piirtein tähän aikaan aloittelin ompelijan uraani viemällä ompelukoneen ja saumurin huoltoon, maksamalla itseni kipeäksi, ompelemalla vähän jotakin ja ennenkaikkea aloittamalla blogin pidon. Koneet ovat sittemmin pölyttyneet vaatehuoneessa, Pikkusisko on vetänyt saumurista langat irti, enkä minä saa niitä omin neuvoin paikalleen. Pakkasin kankaat pahvilaatikkoon. Tänä talvena en edes viitsinyt aloittaa minkään valtakunnan kutomista tai virkkausta. Olen tylsä!

Kevät tekee taas tuloaan ja tämä ei ole viime kevät vaan tämä kevät. Päässä alkaa siis taas hurrata huikeita suunnitelmia; nyt pitäisi saada tomaatinsiemenet multaan. En olekaan siis ihan tylsä kun jaksan kuvitella, että kasvattaisin perheelle tomaatteja siemenestä alkaen! Taidan jättää ajattelematta loppuun ajatuksen, kuinka siinä kumminkin lopulta käy;  luultavasti taimet kuolla kuukahtavat kuivuuteen jo ennenkuin pääsen koulimaan niitä isompiin purkkeihin tai vaihtoehtoisesti, jos jopa saan ne isompiin purkkeihin, ne kasvavat ja venyvät vartta tekemättä koskaan hedelmää. Nuokkuvat ja kaatuilevat. Mutta mitä jos oikein päättäisin, voisinko ehkä sittenkin onnistua? Olisihan se tosi hienoa, jos jostakin kerrankin tulisi valmista... Optimistisella asenteella tässä kai pitäisi puskea eteenpäin.

Päättelin viime kesän aikana, että kun meillä on jo Isoveli, Isosisko ja Pikkusisko, niin tuostahan  kerrassaan loogisesti puuttuu jotakin; Pikkuveli. Olen siis toiminut nyt itse idätyspurkkina ja kasvattanut jo aika hyvälle mallille pientä ihmistaimea. Olen fifti-sixti varma, että se on Pikkuveli. Meidän perheemme tarvitsisi vielä Pikkuveljen ja Lohikäärmeen vuoden kunniaksi ympyrä voisi nyt sulkeutua. Olen himpun verran kohtalonuskoinen, tai itseasiassa pesunkestävä fatalistihan minä olen tarkemmin ajateltuna. Uskon myös kiinalaisten juttuihin, koska 700 vuotta vanha kiinalainen hedelmällisyyskalenteri on niin tarkasti ennustanut omien vauvojeni sukupuolen. Minä ja Hyvä Mies olemme kumpikin syntyneet Lohikäärmeen vuonna, samoin Isoveli ja nyt neliömme voisi täydentää Pikkuveli, niin ikään Lohikäärme, tuo Kiinan arvostetuin ja toivotuin horoskooppi. Voisimme tällä vahvalla nelikolla suojella Kukkoa, Tiikeriä ja Hevosta. Juujuu, saatoin olla entisessä elämässäni Liu Jing. Vaikka entisiin elämiin en sentään usko. Ja toisaalta, jos se olisikin sitten Pienin sisko, Lohikäärme se olisi joka tapauksessa ja miksei nelikkoon sopisi kaksi mies- ja kaksi naispuolista Lohikäärmettä. Nähtäväksi jää.

 Tässä sitä nyt vain sitten odotellaan lumien sulamista, pihatöiden alkamista, kesää, grillausta, mukavaa perhe- elämää vailla aikataulutusta koulusta tai vähäisistä harrastuksista. Ja Lohikäärmettä sitten syyskesällä. Kunpa saisin pihan reunaan kymmenen isoa koivua, joiden väliin voisi ripustaa viisi raidallista riippumattoa. Siinäpä olisi ainakin neljä lukutoukkaa nenä kiinni kirjoissaan. Harry Potteria, tyttöjen ja äitien hömppää ja dekkareita. Ai että lukeminen on kivaa, sen olen löytänyt taas ja saanut kirjan jopa loppuun. Tai parikin. Ja mikä parasta; ihanat lapsenikin lukevat. Ja he, jotka eivät lue, minä luen heille. Riippumattojen puutteessa, levitetään lakanalle nurmikolle.

 http://hennahelmi.fi/

Hällä ja Väliä

Joskus -joskin aivan liian harvoin- sitä tulee miettineeksi, mikä elämässä on ihan oikeasti tärkeää. Siis IHAN OIKEASTI. Minusta sitä voisi miettiä joka päivä ja pitäisi, kunhan vain muistaisi. Liian usein päivät vain kumminkin kuluvat siihen, että miettii, mikä on huonosti tai mitä pitäisi vielä saada ollakseen onnellisempi.

Sellaisina päivinä, kun satun kuulemaan kauheita uutisia jonkin toisen ihmisen elämästä tai maailmasta yleensä, saatan hetken miettiä, miten nuo uutiset voisivat aivan yhtä hyvin koskettaa minua. Joku päivä saattaa alkaa aivan tavallisesti ja illalla se voikin olla jo elämän kauhein päivä, syystä tai toisesta. Kun nyt sitten yleensä päästään iltaan niin, että päivä onkin osoittautunut varsin tylsäksi ja tavalliseksi päiväksi, tulisi olla ylen onnellinen, että asia on näin. Joskus muistankin olla, mutta useimmiten en. Odotan vain että pääsen sohvalle voikkarin ja maikkarin seuraan, tyytyväisenä siihen että talossa on hiljaista. Ja tuossa hetkessä joskus -joskin aivan liian harvoin- muistan olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että terveet, onnelliset lapseni nukkuvat omissa, turvallisissa sängyissään.

Minusta on kovaa vauhtia kehittymässä jonkinsortin HälläVäliä- ihminen. Se liittyy myös näihin tärkeyskysymyksiin. Haluankin olla HälläVäliä ihminen ja aina vain kehittyä siinä asenteessa niin, että minua ei oikeasti enää häiritse, että minusta on kasvanut sellainen. Jos elämässä ei ihan oikeasti ole kovin tärkeää, sointuvatko matot sohvan väriin niin: HälläVäliä. Jos elämässä ei ihan oikeasti ole kovin tärkeää, että ei ole samansorttisia astioita 24 hengelle niin: HälläVäliä. Jos elämässä ei ihan oikeasti ole kovin tärkeää että lapsi pitää jo neljännessä polvessa punaisia kuomia (eikä valita että olisi varpaisiin kylmä) niin: HälläVäliä. Jos lapsella on kihomatoja, täitä tai ontelosyyliä niin: Hälläväliä, hengissä on ja pysyy näistä huolimatta. Jos pomo pomottaa vain siksi että siitä on kiva pomottaa niin HälläVäliä. Jos en aina osu autotallista ulos, niin HälläVäliä; sehän on vain auton sivupeili. Tahrat laattalattiassa: HälläVäliä. Rikkinäiset pikkuhousut: HälläVäliä. Verhottomat ikkunat: HälläVäliä.

Ihan oikeasti tärkeää on Rakkaus. Perhe. Terveys. Toimeentulo. Ystävyys. Toivo. Onni. Siinäpä ne, tärkeimmät. Niin ja tietysti hyvä ja terveellinen ruoka. Mutta se, että eteisen kynnys puuttuu edelleen, ei ole sitten niin yhtään tärkeää. Kunhan saadaan seuraaviin kissanristiäisiin mennessä paikalleen.

Synttäreistä vehreyteen ilman mitään aasinsiltaa

Uuh, epämukavuusalueella taas vierailtu. En ymmärrä miksi minulla on näin paljon lapsia, kun en meinaa millään kestää synttäreitä. Syntymäpäivä sinänsä on ihmisen merkityksellisin päivä, kun eihän meitä olisi olemassakaan ilman tuota päivää, mutta ne juhlat. Ei ihme, että olen ohittanut kolmikymppiseni vähin äänin ja vaikka kuinka yritän mesoa nelikymppisistä, tuskin niitäkään tulee... Katsotaanko sittenkin 50- vuotis juhlia? Ehkä.

Se ensimmäinen syntymäpäivä on ihmisen elämän kaikkein hienoin -ainakin muille. Ainakin äidille ja isälle, ehkä sisaruksille ja isovanhemmille. Vauva itse ei nyt niin kovin paljon tuosta päivästä muista, ehkä hienointa onkin se, että vaikka on saavuttanut jotain niin suurta että on syntynyt tähän maailmaan niin ei jaksa ottaa siitä paineita. Toista ne ovat äidin paineet esimerkiksi seitsemän vuotta myöhemmin. Pitäisi olla hyvin suunniteltu ohjelmanumeristo, kivat pienet ja mieluummin viiden euron lahjapussukat jokaiselle vieraalle ja hyvät tarjoilut, mieluiten jäätelöbaari joka vastaa tarjonnaltaan kauppakeskuksen jäätelöbaarin tarjontaa.

Minä olen rypistellyt kaikki nämä vuodet vastaan tuota vieraiden lahjomiskäytäntöä. Minusta on aivan käsittämätöntä, että vieraille pitää olla lahjat.  Jokainenhan on kuitenkin vuorollaan syntymäpäiväsankari ja mielestäni tarjoilujen pitää riittää lahjaksi vieraille. Mitä nykyajan lapsi tekee muistivihkolla tai muutamalla tarralla tässä tavaratulvassa joka vyöryy lasten yli jouluna ja syntymäpäivinä? Tai miksi synttäreiltä pitää poistua hervottoman karkkisäkin kera, kun on juuri ahtanut itsensä täyteen herkkuja??!

Sysäsin vastuun Isosiskolle; suunnittele ohjelmanumeristo ja toteuta se. Ohjelmistoon kuului erinäisten tuoleihin liittyvien leikkien lisäksi onginta, joka sekin on mielestäni maailman typerin juttu, mutta lapsista ilmeisesti aivan hauskaa. Tyttöset väkersivät paperista miniviuhkoja ja minä hain kaupan alekorista maailmanturhimpiaHelloKittykumejajakyniä. Tyttöset käärivät  viuhkat ja turhakkeet tavalliseen lahjapaperiin miten parhaiten taisivat. En siis ostanut edes pieniä muovipusseja joita on tarjolla aivan vain tätä tarkoitusta varten. Sitten ongittiin. Sanoin vieraille, ettei paketteja saa avata kuin vasta kotona. En olisi kestänyt neitosten äimistyneitä ilmeitä tuosta maailman surkeimmasta vieraslahjasta. Enkä olisi jaksanut siivoilla viuhkoja ja kumeja ja kyniä, joista jokainen olisi jäänyt juhlapaikalle vieraiden lähdettyä koska olivat niin turha lisäke pikkuprinsessojen aarteisiin. Periaatteessa voisin alkaa jo säästää ensi vuoden synttäreitä varten, antaisin kutsua vain esimerkiksi kolme parasta kaveria ja ostaisin kaikille vaikka kivat rannekorut, mutta kun en halua! Niin, on minulla muitakin periaatteita kuin se, etten koskaan leivo piparkakkutaloa.

Periaatteista puheen ollen; haluaisin uuden vuoden lupausten sijasta tarkennella omia periaatteitani -siis periaatteessa tehdä itselleni lupauksia. Siis toteuttaa ajatuksia teoiksi kaikesta paremmasta, sellaisesta mitä ihailen. Voisin aloittaa siitä, että jokainen perheenjäsen käyttää samaa juomalasia monta kertaa päivän aikana. Meidän perheessä kun voi pikaisten laskutoimitusteni perusteella tulla noin 25-30 likaista juomalasia päivän aikana. Samantien voisin ryhdistäytyä puolipitoisten vaatteiden pesemättömyydellä. Mutta se tarkoittaisi sitä, että moni muukin tässä perheessä ryhdistäytyisi ja kykenisi pitämään esimerkiksi samaa mekkoa koko päivän. Jotenki se vain aina puolessa välissä päivää alkaa tuntua täysin sopimattomalta valinnalta ja kun tulee vaihdettua mekko, täytyy vaihtaa myös legginsit, koska ne eivät enää sovi väreihin ja sitten huomaa että sukatkin ovat väärää väriä. Mitä tälläisille vaatteille tehdään, jos niitä kertyy joka päivä?? Ne pestään. Plääh. Minusta on ilmeisesti kuoriutumassa pieni vihreä olento, tosin olen pahasti myöhässä tämän lapsipaljouden keskellä, mutta aion silti yrittää. 

Ymmärtääkseni tämä maailma on rakennettu niin (tai siis ihmiset ovat rakentaneet  sen niin), että kulutuksen pitäisi vaan kasvaa ja kasvaa. Ihmisten pitäisi vaan ostaa ja ostaa, että maailma pysyy pystyssä. Nythän on kuitenkin valitettavasti niin, ettei kulutus voi enää vain kasvaa, koska maapallo ei kestä sitä. Eikä näköjään yhteiskuntakaan, kun kokonaisia valtioita kaatuu. Raha alkaa yhä voimakkaammin olla muita arvoja vastaan. Olen siis täysin ristiriitaisessa tilanteessa; minä en ole ihminen, joka haluaa pankota rahaa tilille vain sen takia, että se on mukavaa (koska se ei ole), mutta toisaalta en halua laittaa rahaa koko ajan johonkin uuteen tavaraan. Tässä kohtaa huomaan onnekseni, että vaikka en juuri mitään ostakaan, rahaa ei ole silti tilillä. Ja tästä pääsemme siihen, miksi minusta on hyvä säästää pyykinpesussa ja tiskaamisessa; rahaa voisi jäädä vähän säästöön eikä vähäpätöisin asia ole luonnonvarojen säästäminen.

Älä poika pese juoksevalla vedellä!!

Nähtäväksi jää, tuleeko minusta koskaan pesunkestävää kierrättäjää, kirpputorien koluajaa, ihmistä joka ostaa vain aivan välttämättömän, jos aina sitäkään. Se olisi sitä "sanoista teoiksi"- toimintaa.

Odotettavaa

Kyllä se vain niin on, että ihmisellä olisi hyvä olla aina jotakin pientä odotettavaa. Ei välttämättä etelänmatkaa tai autoa, joka vasta on tehtaalla osissa kun on niin uusi, mutta jotakin kivaa. Ihmettelin tylsää olotilaani joulun aikoihin; tästä joulusta ei varmaan jäänyt edes muistoja, kun oli niin latteaa. Tai varmaan se muisto, että oli todella tylsä joulu. Ulkona säkkipimeää, vihreä ruoho ja vettä vaakatasossa, päivät sisällä syömistä, nukkumista, television töllöttämistä ja pelaamista ja joulutunnelma siitä huolimatta erittäinkin hakusessa. Minulle ei sovi tuollainen ylenpalttinen laiskuus. Elämästä katoaa kärki ja on tylsää. Toivotonta. En uskaltanut edes odottaa talven alkamista vaan minun puolestani olisi voitu hypätä suoraan kevääseen.

Sitten alkoi onneksi ihana arki. Lapset menivät kouluun. Ja talvi tuli! Ihana valkoinen lumi peitti alleen kaiken tylsän. Olinkin jo lopen kyllästynyt katselemaan mansikkapenkkejä keittiön ikkunasta. Lapset aktivoituivat ja punaposkin luistelevat nyt tunteja kavereiden kanssa koulun jäällä. Hiihtämisestähän minä en ymmärrä mitään, joten iloitkoot siitä joku muu. Jo alkoi helpottaa, elämään tuli vähän terää. Nyt odotan jo vähän, että pääsisimme ehkä kerran rinteeseen koko perheellä, lukuunottamatta Pikkusiskoa. Haluaisin toteuttaa omia toteutumattomia unelmiani lumilautailijana kannustamalla Isoveljen hiihtokouluun ja lumilautailuharjoituksiin. Niin siksihän lapset on luotu, toteuttamaan vanhempiensa toteutumattomia unelmia. Samantien voi sitten myös opiskella lennonjohtajaksi tahi proviisoriksi, kun nyt asiaa sivuttiin. Hammaslääkärikin olisi varmasti aika hyvä. Mutta kelpuutan myös siivoojan tai roskakuskin.

Nyt olen siis ehkä taas tarttunut tähän hetkeen vähän tiukemmin. Arjessa on hyviä hetkiä, on mukava katsella ikkunasta lumisia puita, odottaa lisääntyvää valoa, miettiä ihanaa kevättä joka tuo mukanaan lupauksen kesästä, ensimmäisiä hiirenkorvia, äitienpäivää. Kun ulkona on oikea talvi, tulee voimakas tunne, että maailma on vielä paikallaan ja vuodenajat myös. Tässä me olemme. Ja enhän minä muuta tarvitse kuin sen onnentunteen terveistä ja iloisista lapsista.

Aikuisuuden kynnyksellä

Muutamia aikoja sitten kuulin elämäni ensimmäisen kerran mielestäni aivan pöyristyttävän määritelmän; että 35- vuotias on KESKI- IKÄINEN. Siis minkä mittapuun mukaan? Kuolevatko vanhukset nykyään pääsääntöisesti 70 vuoden ikäisinä? Minun näkemykseni mukaan vanhukset elävät yleensä reilusti yli kahdeksankymmenen eivätkä meinaa sittenkään vielä kuolla kovin helposti. Entäs kun ensimmäinen lapsi synnytetään keskimäärin 30 vuoden iässä?  Sitten ollaankin jo kolmannen kohdalla hyvinkin keski-iässä. On paljon mahdollista, että olen purkanut tätä ikä- asiaa blogissani aiemminkin, mutta asioista puhumalla niistä saattaa selvitä!

Minun määritelmäni mukaan (ja luulen tämän perustuvan pitkälti omiin elämänkokemuksiini, joten kyseessä lienee hyvinkin subjektiivinen määritelmä)  0- 15- vuotias on lapsi, tähän aikaan sisältyy 12-15- vuotiaiden teiniys, 16-24- vuotiaat ovat nuoria, 25-35- vuotiaat nuoria aikuisia ja 36- 45- vuotiaat oikeasti aikuisia, sitten voidaan alkaa puhua siitä keski- iästä eli 46-60- vuotiaat ovat keski- iässä tai mahdollisesti kypsiä aikuisia ja 61 vuodesta eteenpäin voidaan olla ihan mitä halutaan, riippuen luonteenlaadusta ja elämäntavasta, eläkeläisiä, mummoja, pappoja, vanhuksia, ikä- ihmisiä tai keski- ikäisiä hamaan tappiin saakka.

Siitä huolimatta, että en suvaitse itseäni kutsuttavan tuolla kammoamallani keski- ikäisyys nimikkeellä, alan huomata olevani hyvinkin sellainen. Minusta on tullut hivenen tylsä. En jaksa edes kuvitella pynttäytyväni yökerhoon ja hilluvani siellä kello neljään saakka ja herääväni aamulla väsyneenä, kissanpissa kielellä. En jaksa enää innostua tatuoinneista enkä lävistyksistä ja hammaskorunkin poistatin 20 vuoden ystävyyden jälkeen. Revin iloni mukavista tv- sarjoista, hyvästä ruuasta ja joskus viinilasillisesta. Perheestä ja ystävistä. Liikunta tulisi kuulua myös tähän samaan kategoriaan ja olenkin ajatellut sitä. Paljon. Tosin se ei riitä. Olen alkanut murehtimaan lasteni tulevaisuutta, maailman hurjaa menoa ja kasvihuoneilmiötä. Sotia, taloutta, terveyttä, tulevaisuutta. Ihmettelen, kuinka joku voi polttaa vielä tupakkaa? Yhtään sen kummemmin moralisoimatta, olen joskus itsekin maistellut, mutta onneksi ymmärsin lopettaa, ennen kuin tulin keski- ikään. Ei kun siis nuoreksi aikuiseksi.

LAPSI, 0- 15- vuotias

Aluksi luulin, että kyseessä on se seikka, että tämä maailma olisi jotenkin yhdessä vuodessa muuttunut hyvinkin radikaalisti. Että kyseessä on vuosi 2012, Mayojenkin ennustusten mukaan Maailmanlopun vuosi. Että euron hajoaminen hajottaisi koko Euroopan, että tulisi sota. Että Suomi olisi tulevaisuudessa hyvin ja huonosti pärjäävien maa, ei kenenkään siltä väliltä. Että lapseni tai heidän lapsensa tai heidän lapsensa joutuvat taistelemaan maailmassa kovasti pärjätäkseen ja lopulta tämä koko paikka tuhoutuisi kuitenkin. No ehkä kyse on oikeasti näistäkin, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että minä vain olen kasvamassa aikuiseksi ja aikuisten kuuluu pohtia tällaisiä juttuja. Onneksi olen saanut ainakin osan lapsistani nuorena (siis ne 16-24- vuotiaat) ja nuorena aikuisena (siis ne 25-35- vuotiaat), koska ihan jo oikeanakin aikuisena alkaa murehtia kaikkia asioita paaaaljon enemmän.


Uskon siis edelleen, että lapsissamme on tulevaisuus ja näinhän se onkin. Meidän aikuisten vain pitää yrittää säilyttää tämä maailma sellaisena, että heidänkin olisi täällä vielä hyvä elää. Eikä voi aloittaa kuin ihan sieltä ruohonjuuritasolta.

Ihanaa Arkiruokaa

Olen monesti ajatellut liittyä Marttoihin. Ei vain ole tullut liityttyä. Ajattelen, että on kuitenkin turhaa olla Martta, jos ei koskaan ehdi Marttojen tapaamiseen. Mutta voisihan sitä vaan sanoa olevansa Martta. Ja lukea vaikka Marttojen nettisaittia. No niinhän minä luenkin, joten kai minä voin sitten sanoa olevani Martta tai ainakin nettiMartta. Kai Martan määritelmäksi riittää ihan sekin, että tykkää laittaa ruokaa, siis tavallista ruokaa (usein erittäin hirveän tavallista, kuten keitettyjä perunoita ja jauhelihakastiketta ruskistetulla voijauhosuuruksella tai makkarakeittoa) ja tykkää käydä RUOKAkaupassa pitkän kauppalistan kanssa. Onnekseni minä tykkään juurikin siitä, että kaapit ovat oikein tyhjät ja minä saan laatia antaumuksella pitkän kauppalistan ja käydä ostamassa koko rahalla paljon ruokaa perheelle. Marttashoppailua. Sitten minulla ei jääkään enää rahaa uusiin leggingseihin, mutta vanhoissa nyt on vasta pari reikää ja niin huomaamattomissa paikoissa, ettei niitä kukaan huomaan. Ja oikea Martta toki voisi ne parsiakin... 

Shoppailen ruokaa siis harkitusti ja suunnitellusti, niin että vaikka rahaa meneekin kerralla paljon, niin kaapit ovat täynnä terveellisiä peruselintarvikkeita, joista Marttailen perheelle ruokaa. Välttelen E- kirjaimia ja keksin, miten voisin tehdä samoja herkkuja itse. Pitsaa ja hampurilaisia ym. roskaruokaa voi vallan helposti valmistaa itse alusta asti, eikä se sitten olekaan enää roskaruokaa. Jok´ikisen kerran, kun eksymme (siis harvoin) pikaruokaravintolaan, tyhjennettyäni tarjottimen annin vatsaani ja katsellessani roskaröykkiötä  30 euroa köyhempänä sisäinen Marttani on surullinen; miksi näin kävi? Miksi maksoin tällaisesta roskasta? Koska olin heikko Martta.
Yksi parhaista Marttailuistani on vanukkaan valmistaminen: Ostan punaisen maitopurkin (tai kaksi). Sekoitan sinne kananmunan (tai kaksi), heitän sekaan sokeria sopivasti, vaniljasokeria (huom! ei vanilliini, älkää hyvät ihmiset koskaan ostako vanilliinisokeria. Se kirjoitetaan VANILJA) ja perunajauhoja sen verran, että siitä tulee vanukasta. Siis keittämällä. Ja siitä tulee. Ihanaa vaniljavanukasta ilman yhtäkään E- koodia. Reilu litra maksanee euron. Mutta kyllä sitä kannattaa isommalle porukalle tehdä kahden euron edestä. Vähän mustikoita ja mansikoita keskelle. NAM.

Jossain kehotettiin nauttimaan arkiruuasta. Sen minä haluaisinkin lapsilleni opettaa; ruuasta nautitaan joka päivä, syödään hyvin ja terveellisesti, herkutellaankin. Syöminen ei ole vain vatsan täyttämistä jollakin silloin kun muistaa. Me syömme elääksemme ja voimme kai useimmiten myös elää syödäksemme. Kohtuudella kuitenkin. Lapsena opitut hyvät, terveelliset ja säännölliset ruokatavat kantavat läpi elämän, uskon. Tai liekö se se Martta minussa.