Pelkoa ja kriisejä

On sekä vaan kumma, että ihmisellä pitää aina ajoittain olla kriisejä. Tai eihän se kumma ole, kriisit auttavat ehkä kasvamaan ihmisenä tai siirtymään jollekin toiselle asteelle elämässä. Minulla ei ollut oikein hyvä teini- ikä siinä mielessä, että kaikki kapinointiyritykset menivät lähes hukkaan kun kukaan ei ollut kiinnostunut niistä, joten tuli tehtyä monenlaista hullua. Piti vain sitten itse oppia tyhmyyksistään. En siis koe ollenkaan että oma teini- ikäni olisi täyttänyt ne vaatimukset joita sille kuuluu. Aion todellakin korjata tämän tilanteen omien nuorieni kohdalla! Voi voi, sori vaan Isoveli, ei voi mitään. Siirtyäksesi seuraavalle asteelle tarvitset vähän lempeää kurinpitoa.

Suurin kriisi minulla tuntui olevan noin 20- vuotiaana, kun en muistaakseni ollenkaan tiennyt mikä tai kuka olen ja onko minussa mitään järkeä? Siinä sitä vain sitten yritettiin opiskella ja samalla vietettiin railakasta opiskelijaelämää. Ja siitäkin selvittiin. Identiteetti on kai löytynyt perheen ja lapsien myötä, tällä hetkellä on niin kiire, ettei ehdi kriisiytyä. Seuraavaa siis odotellessa, varmaan se on se kuuluisa viidenkympin villitys. Sitten sitä huomaa, että niin enhän minä olekaan se joka olen luullut olevani kaksikymppisestä asti vaan aiiiivan joku muu. Mahtavaa...

Aikuiseksi kasvamisessa on ikävää se, että alkaa ajatella niin ikävästi. Kaikki kiva katoaa. Näkyy vain sotkua, kalliita asioita, saasteita, nälänhätää, sotia. Sairauksia, tyhjiä tilejä, laskujen eräpäiviä. Maailmanloppuja. Kärjistetysti siis.Onkohan minulla sittenkin nyt joku kriisi, olenko siirtymässä jollekin seuraavalle asteelle - asteelle, jolloin minusta tulee... Apua, tätä vastaan on taisteltava, haluan jäädä edelliselle tasolle, jolloin kaikki ei pelottanut niin paljon.

Minulla on niin ihania lapsia, koko kirjo pian, teini- iästä pieneen pulleroiseen vauvaan asti. Valtavasti rikkautta, jota ei rahalla saa ja johon saa myös menemään kaikki rahansa, ihan kaikki. Hermot menee, rahat menee, aika menee, mutta saan takaisin jotain niin ihanaa, että aivan sama. Tämä valtava rakkaus jokaista lasta kohtaan tuo mukanaan pelkoa ja huolta. Kunpa lapseni pärjäisivät elämässä ja pysyisivät terveinä ja elossa vanhoiksi saakka. Kunpa maailma olisi vielä heillekin hyvä paikka asua. Siihen saakka, en kai voi muuta kuin elää jokaisen päivän kuin viimeisen, niin se on.

Asiasta olohuoneeseen; joulu oli jo, kai huomaat sen?

Vuokrataan: Joulutunnelma

Miten tuntuu, että joulufiilistä on vuosi vuodelta vaikeampi tavoittaa? Tai sitten se tulee ihan väärään aikaan, kadotakseen jo poiskin ennen aikojaan? Kun tulee aika viritellä jouluvaloja ikkunoihin, se ei tunnukaan niin ihanalle. Lapsuuden joulutunnelmia on vaikea enää tavoittaa ja se johtunee vain siitä, että jouluvaloja kaapista kaivaessa tuntuu, että se oli edellisviikolla, kun ne sinne työnsi. Torstai on joka toinen päivä ja kuukausi sitten oli heinäkuu, nyt jo joulukuu. Lapsena kaikki tuntui kestävän niin paljon kauemmin; kesät, talvet, joulukin. Mitä enemmän tulee ikää, sitä nopeammin aikaa kuluu, oletan. Kohta se on kai joulu ainainen!

Kyllähän minä joulusta totisesti tykkään, täytyy tavoitella tunnelmaa kaikin keinoin. Ehkä glögi auttaa. Isosiskon pianolla soittama "Joulupuu on rakennettu". Tai lumi. Ehkäpä tärkein tehtäväni tänäänkin on luoda lapsilleni muistoja, joiden avulla he sitten taas rakentavat tulevaisuudessa omia jouluperinteitään. Siispä ensi torstaina piparkakkuja leipomaan.

Retroäiti

Minä niin haluaisin suojella lapsuutta. Ajatusmaailmani tuntuu tökkäävän jatkuvasti nykymaailman menoon. Joka paikassa kyllä puhutaan lapsuuden puolesta, mutta missään se ei oikeasti näy. Uskaltaisin väittää, että lähes kaikki mitä lapsilla on, on aikuisten luomaa. Taitaa olla jopa fakta. Vain lasten oma leikki ja tekeminen on lasten luomaa. Kuinka moni lapsi saa nykyään edes viisivuotiaaksi saakka leikkiä rauhassa ilman jonkin sortin ohjattua toimintaa? Eipä sillä että siitä nyt haittaakaan olisi jos lapsi käy kerran viikossa muskarissa tai satujumpassa, mutta ei lapsi sitä kyllä tarvitse eikä vaadi, jos ei äiti tai isi osaa asiaa hänelle esittää. Äidin ja isin unelmatko ne lapsuutta ohjaavat?

Koulu on lapselle täyttä työtä ja opettaa sitoutumaan mitä parhaimmalla tavalla. Moniko aikuinen vaatii itseltään työn lisäksi vielä sitä, että jaksaa harrastaa jotain viitenä tai kuutena päivänä viikossa? Toki lapsilla taitaa olla energiaa vähän enemmän kuin aikuisilla. Mutta onko se kaikki pakko tuhlata yhteen, kahteen tai jopa kolmeen ohjattuun, mieluiten kilpailuhenkiseen harrastukseen? Voisiko ajatella että isommankin lapsen on hyvä olla kavereiden kanssa, tehdä jotain luovaa tai keksiä tekemisensä itse tai mikä pahinta, ihan vain olla, tekemättä mitään? Kauhea ajatuskin monelle nykymaailmassa. Lomat ovat sitä varten että tietoisesti ollaan tekemättä mitään, muun ajan voi sitten tukka putkella mennä menojaan. Kiirehtiä, kilpailla, juosta kellon kanssa, tehdä työtä pystyäkseen maksamaan laskut elämästä, jota ei edes oikeasti ehdi elää.

Luin uutisen Joel Jostakin, huippuluokan nuori jalkapallonpelaaja, joka haluttiin ostaa Suomesta ulkomaille kahdella miljoonalla eurolla. Sen arvoinen on lapsuus ja nuoruus joka on vietetty jalkapallokentällä. Siis todella arvokas! Onkohan Joel muuta ehtinyt oppia elämästä? Toivottavasti kuitenkin, koska sitten kun ura loppuu, olisi kiva että on muutakin kuin millejä kukkarossa. Kyllä Joel osaa varmaan ruokaakin laittaa ja hoitaa lapsia. Tai no toisaalta, voihan Joel palkata kokin ja lastenhoitajan. Vaimoa pitää kyllä osata helliä ja arvostaa aivan itse, siihen kun ei rahallakaan saa ketään palkattua - joutumatta itse paitsioon.

Olin Isosiskon ja Keskisiskon kanssa lenkillä. Ohitimme laavun ja ehdotin Isosiskolle, että hän voisi pitää kymppisynttärit laavulla, paistettaisiin makkaraa ja vaahtokarkkia. "No joo siis jos mä olisin syntynyt joskus vuonna 71 niinku ku sä oot ollu lapsi, niin ehkä sitten, mutta ei enää nykyään." No jaa, joskus minustakin tuntuu, että olen hieman retro äidiksi. Olisi pitänyt saada olla äiti 70- luvulla. Silloin synttäritkin olisi riemuiten otettu vastaan, ihan vaikka laavulla.

Siivooja vs bloggaaja

Ihan vain kannustusta saadakseni aloin miettiä ääneen, että mitähän järkeä tällaisessa blogin kirjoittamisessa oikein on? Oletin saavani vastauksia että sehän on hienoa ja eihän siihen nyt mitään erityistä syytä tarvita. Ja sen sellaista. Hyvä Mies sanoi kuule miettineensä ihan samaa. Tai siis ei ollut miettinyt, mutta kun nyt kysyin niin hänen mielestään ei sitten niin yhtään mitään järkeä. Hän jäi pohtimaan, onko ajatuksena vain saada mainetta ja kunniaa eli miksei samoja asioita voisi kirjoittaa paperille ja työntää sitten pöytälaatikkoon? No voisi varmaan, mutta vähän turhalta se tuntuu, eipä ole tullut kirjoitettua. Päinvastoin yritän pitää laatikot mahdollisimman tyhjänä kaikesta paperista. Pakkohan sitä oli alkaa sitten puolustella ja keksiä hyviä syitä. Vertasin asiaa siihen, että miksi jotkut ihmiset kirjoittavat kirjoja tai näyttelevät? Viihdyttääkseen kanssaihmisiä, toteuttaakseen itseään, kai. Kaikilla ihmisillähän toki ei samanlaista tarvetta ole; temperamenttieroista riippuen toisilla on kovempi tarve jakaa elämäänsä kuin toisilla. Toiset vain tykkäävät katsella toisten elämää kun ne toiset jakavat sitä niille toisille! Muodossa tai toisessa.

Koska kaikki aikani kuluu nykyään rakasta älykästä puhelintani hiplaten (olen saanut huomautuksia) ja vähän myös vaippoja vaihtaen, rintaraivareita taltuttaen, imettäen, peppuja pesten, satuja lukien, ruokaa laittaen, kaupassa käyden, leipoen, kissalle karjuen, lapsille motkottaen tai halien, iltarukouksia lukien, pyykkivuoria valloittaen, järjestäen, kaappeja läpikäyden, läksyjä tarkastaen, kutoen, harrastuksissa kuskaten, lenkkeillen ja äitien kanssa seurustellen, päätin ottaa avukseni siivoojan, että aikani kuluisi vähän vähemmän siivoten. Kerran kuukaudessa vieraileva siivooja ei tosin ihan kauheasti tässä taloudessa auta... Edeltävän illan käytän talon järjestämiseen niin että meillä on todella siistiä siivoojan tulla. Aamulla laitan kellon herättämään kello 7, että ehdimme pois alta kun siivooja tulee kello 8. Sitten lorvimme jossain melkein neljä tuntia. Tulemme ihanan siistiin kotiin, joka on sellainen noin toiset neljä tuntia. Illalla voikin jo pyyhkiä keittiön lattian märällä mopilla. Ihanaa kun käy siivooja!

Ja vielä kehuakseni puhelinta; Isoveli sai uskonnon kotitehtäväksi keskustella kotona siitä, mikä tekninen laite on vaikuttanut perheen arkeen eniten. Hän käveli keittiöön, löi uskonnonkirjan pöytään ja kertoi tehtävän aiheen jatkaen samaan hengenvetoon, että ei tarvitse enää keskustella: "Mä kirjoitin siihen jo että iPhone 4S. Sen jälkeen kun äiti ja iskä sai ne, ne ei oo muuta tehny ku rämpänny niiden puhelimia." No ehkä, mutta kun se vaan on niin kätevä! Siis niin kätevä!

Arvo ja Usko

Olen kai vanhamielinen jo nykyään, lähennellessäni tuota neljänkympin hienoa (ihan oikeasti) ikää. Tai kypsä, miten sen nyt kulloinkin haluaa muotoilla. Kalkkis jopa? Kyse on siis siitä, että väistämättä elämänkatsomus ja arvot alkavat muokkautua kun ikää tulee lisää, vaikken olisi koskaan uskonut tulevani yhtään viisaammaksi kuin mitä milloinkin olen jossain iässä ollut.

Nuo uskonasiatkin nimenomaan; en ole koskaan mikään tapakristitty ollut ja välillä on kovinkin syvälliset mietteet vaivanneet päätä, olen uskonut ja sitten taas en. Tällä hetkellä nuo pienet suojelusta tarvitsevat ihmistaimet pakottavat taas luottamaan, että joku pitää meistä huolen. Kyllä nykymaailmassa mielestäni kovastikin kaivattaisiin jonkinlaista arvopohjaa tälle joskus niin olemattomalle olemiselle jota elämäksikin kutsutaan. Nykyelämää arvottavat ulkonäkö, raha, kiire, kiire, kiire, ja usein minä itse - minun aikani, tarpeeni, haluni.

Aivan hirvittävän äimistyneen naurunpyrskähdyksen aiheutti sanomalehden uutinen tänä aamuna: Monet vanhemmat eivät nykyään halua kastaa lastaan koska eivät halua tehdä sellaista päätöstä lapsen puolesta!! Lapsi saa sitten sopivan ajan tullen päättää itse, haluaako vaiko eikö. Niin, mutta ku "määäää haluan" - tai sitten en. Uskomatonta nimenomaan. Naurettavaa suorastaan. Mutta niin ihanan modernia!

Minä halusin olla vanhanaikainen ja antaa jokaiselle lapselleni kasteen tuoman turvan. Olenhan sen saanut itsekin. Mitäpä muutakaan minä voin?

Suola, kirveli ja basilika

Oikeastaan se, että kaikki ei aina mene niinkuin suunnittelee, on elämän suola. Siis jos asiat menevät sillä tavalla sopivasti pieleen. Liika on sentään liikaa. Itselläni ei ole viime vuosilta suuria kokemuksia pieleen menemisestä, joten menetän hermoni yleensä aika pienenkin vastoinkäymisen kohdalla. Esimerkiksi jos on suunnitellut tekevänsä valkosuklaajuustokakun ja löytää kaapista vain 72 grammaa suklaata 100 gramman sijasta, ei todellakaan naurata. Vihainen tekstiviesti suklaantuhoajalle ja muutama voimasana auttavat ja siinä kohtaa jo huomaa, että oikeastaan kakusta saa varmaan ihan hyvä tuolla 72 grammallakin kun laittaa vaan vähän enemmän kermaa. Tai kun puhelimesta katoaa kaikki; puhelinnumerot, valokuvat, sovellukset. Onneksi löytyy setiä, jotka 40 eurolla palauttavat kaiken ennalleen. Yritän siis opetella pääsemään yli pienistä vastoinkäymisistä ja antamaan itselleni ja muille anteeksi pikkukömmähdykset. Niin kauan kuin pieleen menee vaan sen verran että lopuksi naurattaa, on kyse elämän suolasta. Siinä kohtaa kun suola alkaa jo kirvellä, voi vaan muistella aikoja, kun ei niin kirvellyt. Nautitaan siis niistä päivistä jotka oikeasti ovat hyviä ja onnellisia, pienten vastoinkäymisten kera. Ja se en ollut todellakaan minä joka olin syönyt sen suklaan!

Elämän suola ovat ehdottomasti myös ystävät. Alan vihdoin vasta sulattaa isoa jytkyä, joka tapahtui jo reilusti yli vuosi sitten. Yhdet vanhimmista ja rakkaimmista ystävistämme tulivat 400 kilometrin päästä ja rakensivat kotinsa 1,5 kilometrin päähän meistä. Näiden noin 500 päivän aikana olemme pääasiassa syöneet yhdessä; äitien ja pienten kesken, äitien ja isien ja pienten kesken, koko perheiden kesken, äitien kesken ulkona, isien kesken mökillä (juotiin varmaan enemmän kun syötiin), mutta toki on myös ulkoiltu, leikitty, odotettu ja synnytetty ja vietetty kahdet ristiäiset ja muutamat muut juhlat. Ystävät ovat tuki ja turva, tuovat elämään suunnattomasti iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vertaistuesta puhumattakaan! Olen kiitollinen kaikista rakkaista ystävistäni.

Ps. Pieni äiti, isot annokset- kirjoitus taisi kertoa tästä samasta aiheesta. Toistan siis itseäni aivan kuin Vauva- lehti.

PPs. Tämä basilikakin on vähän sitä elämän suolaa eikä kirvele yhtään! Naurattaa vain.

Liu Jing riippumatossa

Viime keväänä suurin piirtein tähän aikaan aloittelin ompelijan uraani viemällä ompelukoneen ja saumurin huoltoon, maksamalla itseni kipeäksi, ompelemalla vähän jotakin ja ennenkaikkea aloittamalla blogin pidon. Koneet ovat sittemmin pölyttyneet vaatehuoneessa, Pikkusisko on vetänyt saumurista langat irti, enkä minä saa niitä omin neuvoin paikalleen. Pakkasin kankaat pahvilaatikkoon. Tänä talvena en edes viitsinyt aloittaa minkään valtakunnan kutomista tai virkkausta. Olen tylsä!

Kevät tekee taas tuloaan ja tämä ei ole viime kevät vaan tämä kevät. Päässä alkaa siis taas hurrata huikeita suunnitelmia; nyt pitäisi saada tomaatinsiemenet multaan. En olekaan siis ihan tylsä kun jaksan kuvitella, että kasvattaisin perheelle tomaatteja siemenestä alkaen! Taidan jättää ajattelematta loppuun ajatuksen, kuinka siinä kumminkin lopulta käy;  luultavasti taimet kuolla kuukahtavat kuivuuteen jo ennenkuin pääsen koulimaan niitä isompiin purkkeihin tai vaihtoehtoisesti, jos jopa saan ne isompiin purkkeihin, ne kasvavat ja venyvät vartta tekemättä koskaan hedelmää. Nuokkuvat ja kaatuilevat. Mutta mitä jos oikein päättäisin, voisinko ehkä sittenkin onnistua? Olisihan se tosi hienoa, jos jostakin kerrankin tulisi valmista... Optimistisella asenteella tässä kai pitäisi puskea eteenpäin.

Päättelin viime kesän aikana, että kun meillä on jo Isoveli, Isosisko ja Pikkusisko, niin tuostahan  kerrassaan loogisesti puuttuu jotakin; Pikkuveli. Olen siis toiminut nyt itse idätyspurkkina ja kasvattanut jo aika hyvälle mallille pientä ihmistaimea. Olen fifti-sixti varma, että se on Pikkuveli. Meidän perheemme tarvitsisi vielä Pikkuveljen ja Lohikäärmeen vuoden kunniaksi ympyrä voisi nyt sulkeutua. Olen himpun verran kohtalonuskoinen, tai itseasiassa pesunkestävä fatalistihan minä olen tarkemmin ajateltuna. Uskon myös kiinalaisten juttuihin, koska 700 vuotta vanha kiinalainen hedelmällisyyskalenteri on niin tarkasti ennustanut omien vauvojeni sukupuolen. Minä ja Hyvä Mies olemme kumpikin syntyneet Lohikäärmeen vuonna, samoin Isoveli ja nyt neliömme voisi täydentää Pikkuveli, niin ikään Lohikäärme, tuo Kiinan arvostetuin ja toivotuin horoskooppi. Voisimme tällä vahvalla nelikolla suojella Kukkoa, Tiikeriä ja Hevosta. Juujuu, saatoin olla entisessä elämässäni Liu Jing. Vaikka entisiin elämiin en sentään usko. Ja toisaalta, jos se olisikin sitten Pienin sisko, Lohikäärme se olisi joka tapauksessa ja miksei nelikkoon sopisi kaksi mies- ja kaksi naispuolista Lohikäärmettä. Nähtäväksi jää.

 Tässä sitä nyt vain sitten odotellaan lumien sulamista, pihatöiden alkamista, kesää, grillausta, mukavaa perhe- elämää vailla aikataulutusta koulusta tai vähäisistä harrastuksista. Ja Lohikäärmettä sitten syyskesällä. Kunpa saisin pihan reunaan kymmenen isoa koivua, joiden väliin voisi ripustaa viisi raidallista riippumattoa. Siinäpä olisi ainakin neljä lukutoukkaa nenä kiinni kirjoissaan. Harry Potteria, tyttöjen ja äitien hömppää ja dekkareita. Ai että lukeminen on kivaa, sen olen löytänyt taas ja saanut kirjan jopa loppuun. Tai parikin. Ja mikä parasta; ihanat lapsenikin lukevat. Ja he, jotka eivät lue, minä luen heille. Riippumattojen puutteessa, levitetään lakanalle nurmikolle.

 http://hennahelmi.fi/

Hällä ja Väliä

Joskus -joskin aivan liian harvoin- sitä tulee miettineeksi, mikä elämässä on ihan oikeasti tärkeää. Siis IHAN OIKEASTI. Minusta sitä voisi miettiä joka päivä ja pitäisi, kunhan vain muistaisi. Liian usein päivät vain kumminkin kuluvat siihen, että miettii, mikä on huonosti tai mitä pitäisi vielä saada ollakseen onnellisempi.

Sellaisina päivinä, kun satun kuulemaan kauheita uutisia jonkin toisen ihmisen elämästä tai maailmasta yleensä, saatan hetken miettiä, miten nuo uutiset voisivat aivan yhtä hyvin koskettaa minua. Joku päivä saattaa alkaa aivan tavallisesti ja illalla se voikin olla jo elämän kauhein päivä, syystä tai toisesta. Kun nyt sitten yleensä päästään iltaan niin, että päivä onkin osoittautunut varsin tylsäksi ja tavalliseksi päiväksi, tulisi olla ylen onnellinen, että asia on näin. Joskus muistankin olla, mutta useimmiten en. Odotan vain että pääsen sohvalle voikkarin ja maikkarin seuraan, tyytyväisenä siihen että talossa on hiljaista. Ja tuossa hetkessä joskus -joskin aivan liian harvoin- muistan olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että terveet, onnelliset lapseni nukkuvat omissa, turvallisissa sängyissään.

Minusta on kovaa vauhtia kehittymässä jonkinsortin HälläVäliä- ihminen. Se liittyy myös näihin tärkeyskysymyksiin. Haluankin olla HälläVäliä ihminen ja aina vain kehittyä siinä asenteessa niin, että minua ei oikeasti enää häiritse, että minusta on kasvanut sellainen. Jos elämässä ei ihan oikeasti ole kovin tärkeää, sointuvatko matot sohvan väriin niin: HälläVäliä. Jos elämässä ei ihan oikeasti ole kovin tärkeää, että ei ole samansorttisia astioita 24 hengelle niin: HälläVäliä. Jos elämässä ei ihan oikeasti ole kovin tärkeää että lapsi pitää jo neljännessä polvessa punaisia kuomia (eikä valita että olisi varpaisiin kylmä) niin: HälläVäliä. Jos lapsella on kihomatoja, täitä tai ontelosyyliä niin: Hälläväliä, hengissä on ja pysyy näistä huolimatta. Jos pomo pomottaa vain siksi että siitä on kiva pomottaa niin HälläVäliä. Jos en aina osu autotallista ulos, niin HälläVäliä; sehän on vain auton sivupeili. Tahrat laattalattiassa: HälläVäliä. Rikkinäiset pikkuhousut: HälläVäliä. Verhottomat ikkunat: HälläVäliä.

Ihan oikeasti tärkeää on Rakkaus. Perhe. Terveys. Toimeentulo. Ystävyys. Toivo. Onni. Siinäpä ne, tärkeimmät. Niin ja tietysti hyvä ja terveellinen ruoka. Mutta se, että eteisen kynnys puuttuu edelleen, ei ole sitten niin yhtään tärkeää. Kunhan saadaan seuraaviin kissanristiäisiin mennessä paikalleen.

Synttäreistä vehreyteen ilman mitään aasinsiltaa

Uuh, epämukavuusalueella taas vierailtu. En ymmärrä miksi minulla on näin paljon lapsia, kun en meinaa millään kestää synttäreitä. Syntymäpäivä sinänsä on ihmisen merkityksellisin päivä, kun eihän meitä olisi olemassakaan ilman tuota päivää, mutta ne juhlat. Ei ihme, että olen ohittanut kolmikymppiseni vähin äänin ja vaikka kuinka yritän mesoa nelikymppisistä, tuskin niitäkään tulee... Katsotaanko sittenkin 50- vuotis juhlia? Ehkä.

Se ensimmäinen syntymäpäivä on ihmisen elämän kaikkein hienoin -ainakin muille. Ainakin äidille ja isälle, ehkä sisaruksille ja isovanhemmille. Vauva itse ei nyt niin kovin paljon tuosta päivästä muista, ehkä hienointa onkin se, että vaikka on saavuttanut jotain niin suurta että on syntynyt tähän maailmaan niin ei jaksa ottaa siitä paineita. Toista ne ovat äidin paineet esimerkiksi seitsemän vuotta myöhemmin. Pitäisi olla hyvin suunniteltu ohjelmanumeristo, kivat pienet ja mieluummin viiden euron lahjapussukat jokaiselle vieraalle ja hyvät tarjoilut, mieluiten jäätelöbaari joka vastaa tarjonnaltaan kauppakeskuksen jäätelöbaarin tarjontaa.

Minä olen rypistellyt kaikki nämä vuodet vastaan tuota vieraiden lahjomiskäytäntöä. Minusta on aivan käsittämätöntä, että vieraille pitää olla lahjat.  Jokainenhan on kuitenkin vuorollaan syntymäpäiväsankari ja mielestäni tarjoilujen pitää riittää lahjaksi vieraille. Mitä nykyajan lapsi tekee muistivihkolla tai muutamalla tarralla tässä tavaratulvassa joka vyöryy lasten yli jouluna ja syntymäpäivinä? Tai miksi synttäreiltä pitää poistua hervottoman karkkisäkin kera, kun on juuri ahtanut itsensä täyteen herkkuja??!

Sysäsin vastuun Isosiskolle; suunnittele ohjelmanumeristo ja toteuta se. Ohjelmistoon kuului erinäisten tuoleihin liittyvien leikkien lisäksi onginta, joka sekin on mielestäni maailman typerin juttu, mutta lapsista ilmeisesti aivan hauskaa. Tyttöset väkersivät paperista miniviuhkoja ja minä hain kaupan alekorista maailmanturhimpiaHelloKittykumejajakyniä. Tyttöset käärivät  viuhkat ja turhakkeet tavalliseen lahjapaperiin miten parhaiten taisivat. En siis ostanut edes pieniä muovipusseja joita on tarjolla aivan vain tätä tarkoitusta varten. Sitten ongittiin. Sanoin vieraille, ettei paketteja saa avata kuin vasta kotona. En olisi kestänyt neitosten äimistyneitä ilmeitä tuosta maailman surkeimmasta vieraslahjasta. Enkä olisi jaksanut siivoilla viuhkoja ja kumeja ja kyniä, joista jokainen olisi jäänyt juhlapaikalle vieraiden lähdettyä koska olivat niin turha lisäke pikkuprinsessojen aarteisiin. Periaatteessa voisin alkaa jo säästää ensi vuoden synttäreitä varten, antaisin kutsua vain esimerkiksi kolme parasta kaveria ja ostaisin kaikille vaikka kivat rannekorut, mutta kun en halua! Niin, on minulla muitakin periaatteita kuin se, etten koskaan leivo piparkakkutaloa.

Periaatteista puheen ollen; haluaisin uuden vuoden lupausten sijasta tarkennella omia periaatteitani -siis periaatteessa tehdä itselleni lupauksia. Siis toteuttaa ajatuksia teoiksi kaikesta paremmasta, sellaisesta mitä ihailen. Voisin aloittaa siitä, että jokainen perheenjäsen käyttää samaa juomalasia monta kertaa päivän aikana. Meidän perheessä kun voi pikaisten laskutoimitusteni perusteella tulla noin 25-30 likaista juomalasia päivän aikana. Samantien voisin ryhdistäytyä puolipitoisten vaatteiden pesemättömyydellä. Mutta se tarkoittaisi sitä, että moni muukin tässä perheessä ryhdistäytyisi ja kykenisi pitämään esimerkiksi samaa mekkoa koko päivän. Jotenki se vain aina puolessa välissä päivää alkaa tuntua täysin sopimattomalta valinnalta ja kun tulee vaihdettua mekko, täytyy vaihtaa myös legginsit, koska ne eivät enää sovi väreihin ja sitten huomaa että sukatkin ovat väärää väriä. Mitä tälläisille vaatteille tehdään, jos niitä kertyy joka päivä?? Ne pestään. Plääh. Minusta on ilmeisesti kuoriutumassa pieni vihreä olento, tosin olen pahasti myöhässä tämän lapsipaljouden keskellä, mutta aion silti yrittää. 

Ymmärtääkseni tämä maailma on rakennettu niin (tai siis ihmiset ovat rakentaneet  sen niin), että kulutuksen pitäisi vaan kasvaa ja kasvaa. Ihmisten pitäisi vaan ostaa ja ostaa, että maailma pysyy pystyssä. Nythän on kuitenkin valitettavasti niin, ettei kulutus voi enää vain kasvaa, koska maapallo ei kestä sitä. Eikä näköjään yhteiskuntakaan, kun kokonaisia valtioita kaatuu. Raha alkaa yhä voimakkaammin olla muita arvoja vastaan. Olen siis täysin ristiriitaisessa tilanteessa; minä en ole ihminen, joka haluaa pankota rahaa tilille vain sen takia, että se on mukavaa (koska se ei ole), mutta toisaalta en halua laittaa rahaa koko ajan johonkin uuteen tavaraan. Tässä kohtaa huomaan onnekseni, että vaikka en juuri mitään ostakaan, rahaa ei ole silti tilillä. Ja tästä pääsemme siihen, miksi minusta on hyvä säästää pyykinpesussa ja tiskaamisessa; rahaa voisi jäädä vähän säästöön eikä vähäpätöisin asia ole luonnonvarojen säästäminen.

Älä poika pese juoksevalla vedellä!!

Nähtäväksi jää, tuleeko minusta koskaan pesunkestävää kierrättäjää, kirpputorien koluajaa, ihmistä joka ostaa vain aivan välttämättömän, jos aina sitäkään. Se olisi sitä "sanoista teoiksi"- toimintaa.

Odotettavaa

Kyllä se vain niin on, että ihmisellä olisi hyvä olla aina jotakin pientä odotettavaa. Ei välttämättä etelänmatkaa tai autoa, joka vasta on tehtaalla osissa kun on niin uusi, mutta jotakin kivaa. Ihmettelin tylsää olotilaani joulun aikoihin; tästä joulusta ei varmaan jäänyt edes muistoja, kun oli niin latteaa. Tai varmaan se muisto, että oli todella tylsä joulu. Ulkona säkkipimeää, vihreä ruoho ja vettä vaakatasossa, päivät sisällä syömistä, nukkumista, television töllöttämistä ja pelaamista ja joulutunnelma siitä huolimatta erittäinkin hakusessa. Minulle ei sovi tuollainen ylenpalttinen laiskuus. Elämästä katoaa kärki ja on tylsää. Toivotonta. En uskaltanut edes odottaa talven alkamista vaan minun puolestani olisi voitu hypätä suoraan kevääseen.

Sitten alkoi onneksi ihana arki. Lapset menivät kouluun. Ja talvi tuli! Ihana valkoinen lumi peitti alleen kaiken tylsän. Olinkin jo lopen kyllästynyt katselemaan mansikkapenkkejä keittiön ikkunasta. Lapset aktivoituivat ja punaposkin luistelevat nyt tunteja kavereiden kanssa koulun jäällä. Hiihtämisestähän minä en ymmärrä mitään, joten iloitkoot siitä joku muu. Jo alkoi helpottaa, elämään tuli vähän terää. Nyt odotan jo vähän, että pääsisimme ehkä kerran rinteeseen koko perheellä, lukuunottamatta Pikkusiskoa. Haluaisin toteuttaa omia toteutumattomia unelmiani lumilautailijana kannustamalla Isoveljen hiihtokouluun ja lumilautailuharjoituksiin. Niin siksihän lapset on luotu, toteuttamaan vanhempiensa toteutumattomia unelmia. Samantien voi sitten myös opiskella lennonjohtajaksi tahi proviisoriksi, kun nyt asiaa sivuttiin. Hammaslääkärikin olisi varmasti aika hyvä. Mutta kelpuutan myös siivoojan tai roskakuskin.

Nyt olen siis ehkä taas tarttunut tähän hetkeen vähän tiukemmin. Arjessa on hyviä hetkiä, on mukava katsella ikkunasta lumisia puita, odottaa lisääntyvää valoa, miettiä ihanaa kevättä joka tuo mukanaan lupauksen kesästä, ensimmäisiä hiirenkorvia, äitienpäivää. Kun ulkona on oikea talvi, tulee voimakas tunne, että maailma on vielä paikallaan ja vuodenajat myös. Tässä me olemme. Ja enhän minä muuta tarvitse kuin sen onnentunteen terveistä ja iloisista lapsista.

Aikuisuuden kynnyksellä

Muutamia aikoja sitten kuulin elämäni ensimmäisen kerran mielestäni aivan pöyristyttävän määritelmän; että 35- vuotias on KESKI- IKÄINEN. Siis minkä mittapuun mukaan? Kuolevatko vanhukset nykyään pääsääntöisesti 70 vuoden ikäisinä? Minun näkemykseni mukaan vanhukset elävät yleensä reilusti yli kahdeksankymmenen eivätkä meinaa sittenkään vielä kuolla kovin helposti. Entäs kun ensimmäinen lapsi synnytetään keskimäärin 30 vuoden iässä?  Sitten ollaankin jo kolmannen kohdalla hyvinkin keski-iässä. On paljon mahdollista, että olen purkanut tätä ikä- asiaa blogissani aiemminkin, mutta asioista puhumalla niistä saattaa selvitä!

Minun määritelmäni mukaan (ja luulen tämän perustuvan pitkälti omiin elämänkokemuksiini, joten kyseessä lienee hyvinkin subjektiivinen määritelmä)  0- 15- vuotias on lapsi, tähän aikaan sisältyy 12-15- vuotiaiden teiniys, 16-24- vuotiaat ovat nuoria, 25-35- vuotiaat nuoria aikuisia ja 36- 45- vuotiaat oikeasti aikuisia, sitten voidaan alkaa puhua siitä keski- iästä eli 46-60- vuotiaat ovat keski- iässä tai mahdollisesti kypsiä aikuisia ja 61 vuodesta eteenpäin voidaan olla ihan mitä halutaan, riippuen luonteenlaadusta ja elämäntavasta, eläkeläisiä, mummoja, pappoja, vanhuksia, ikä- ihmisiä tai keski- ikäisiä hamaan tappiin saakka.

Siitä huolimatta, että en suvaitse itseäni kutsuttavan tuolla kammoamallani keski- ikäisyys nimikkeellä, alan huomata olevani hyvinkin sellainen. Minusta on tullut hivenen tylsä. En jaksa edes kuvitella pynttäytyväni yökerhoon ja hilluvani siellä kello neljään saakka ja herääväni aamulla väsyneenä, kissanpissa kielellä. En jaksa enää innostua tatuoinneista enkä lävistyksistä ja hammaskorunkin poistatin 20 vuoden ystävyyden jälkeen. Revin iloni mukavista tv- sarjoista, hyvästä ruuasta ja joskus viinilasillisesta. Perheestä ja ystävistä. Liikunta tulisi kuulua myös tähän samaan kategoriaan ja olenkin ajatellut sitä. Paljon. Tosin se ei riitä. Olen alkanut murehtimaan lasteni tulevaisuutta, maailman hurjaa menoa ja kasvihuoneilmiötä. Sotia, taloutta, terveyttä, tulevaisuutta. Ihmettelen, kuinka joku voi polttaa vielä tupakkaa? Yhtään sen kummemmin moralisoimatta, olen joskus itsekin maistellut, mutta onneksi ymmärsin lopettaa, ennen kuin tulin keski- ikään. Ei kun siis nuoreksi aikuiseksi.

LAPSI, 0- 15- vuotias

Aluksi luulin, että kyseessä on se seikka, että tämä maailma olisi jotenkin yhdessä vuodessa muuttunut hyvinkin radikaalisti. Että kyseessä on vuosi 2012, Mayojenkin ennustusten mukaan Maailmanlopun vuosi. Että euron hajoaminen hajottaisi koko Euroopan, että tulisi sota. Että Suomi olisi tulevaisuudessa hyvin ja huonosti pärjäävien maa, ei kenenkään siltä väliltä. Että lapseni tai heidän lapsensa tai heidän lapsensa joutuvat taistelemaan maailmassa kovasti pärjätäkseen ja lopulta tämä koko paikka tuhoutuisi kuitenkin. No ehkä kyse on oikeasti näistäkin, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että minä vain olen kasvamassa aikuiseksi ja aikuisten kuuluu pohtia tällaisiä juttuja. Onneksi olen saanut ainakin osan lapsistani nuorena (siis ne 16-24- vuotiaat) ja nuorena aikuisena (siis ne 25-35- vuotiaat), koska ihan jo oikeanakin aikuisena alkaa murehtia kaikkia asioita paaaaljon enemmän.


Uskon siis edelleen, että lapsissamme on tulevaisuus ja näinhän se onkin. Meidän aikuisten vain pitää yrittää säilyttää tämä maailma sellaisena, että heidänkin olisi täällä vielä hyvä elää. Eikä voi aloittaa kuin ihan sieltä ruohonjuuritasolta.