Voiko palavan dynamiitin sammuttaa makaronilaatikolla? Voi, jos on riittävän nopea.

Meillä ei ole ollut hiljaista. Tai siis yhtään hiljaisempaa, vaikka Isoveli on ollut leirikoulussa. Isoveli kun ei meillä ole se äänekkäin lenkki. Toki hän saa irtoamaan kiljahduksia siskoista Iso, Keski ja Pikku ihan kiitettävästi, joten välillisesti hän aiheuttaa kyllä ääntä. Mutta siis kaikenkaikkiaan, me naiset olemme pitäneet huolen, että hiljaista ei ole ollut.

Meni neljä päivää, että minulle tuli ikävä. Yhtäkkiä vain pieni ikävän läikähdys tulvahti läpi, nopeasti. Pieni ajatus Isoveljestä pyjamahousuissa keittiössä syömässä iltapalaa. Ihan sellainen olo, että olisipa kiva häntä halata. Vaikkakin se ei ole kovin yleistä, koska se on nykyään hänen mielestään ehkä maailman turhinta touhua (tykkää kumminkin, kaikkihan me sen tiedämme, ettei kukaan tarvitse halausta enemmän kuin teinipoika!) Hänessä alkaa jo kuitenkin olla sellaista rauhoittavaa, orastavaa miehisyyttä, jota tulee tämän naisenergian keskellä joskus jopa naisella ikävä!

Voi luoja, kun näistä naisista on kyse, sota on yleensä valmis ihan sekunnissa. Tänään syttyi taas yksi pieni maailmanluokan sellainen. Isosiskon koulumatka oli taas kestänyt vähän pidempään. Noin tunnin, matkaahan on huikeasti kaksi kilometriä. Laskeehan siinä verensokeri. Ja jos verensokeri on oikeinkin matala, nuori tyttö saattaa muuttua dynamiitiksi. Siinä istui pötkö dynamiittia pöydässä, ja minä koetin äkkiä syöttää sille Hyvän Miehen valmistamaa makaronilaatikkoa (olin käskenyt aamulla tehdä, korvaukseksi siitä vessan pesemättömyydestä, koska minä lähdin pikkuisten kanssa oikein hurvittelemaan, perhekerhoon). Aika jännittävää se on, kun huomaa, että sytytyslanka jo palaa hyvää vauhtia, eikä se ole edes kovin pitkä ja minä koetan sanoa, että laitetaanko ketsuppia, yritä nyt tyttö hyvä lapioida sitä suuhun, ennen kun räjähdät. Ei me sitten ehditty. Ja kuka nyt tosiaan voisi olla suuttumatta, itkemättä, karjumatta, U L V O M A T T A, jos Äiti ei lupaa ommella kissapukua pääsiäiseksi, kun on jo K O L M E vuotta käyttänyt S A M O J A vaatteita virpomisessa. Että hän voi ToDeLLakin ommella sen vaikka aivan itse! Ja niin edelleen. Niin, kuka tosiaan voi olla suuttumatta, karjumatta, ulvomatta? No en minä ainakaan. Tai kyllä minä hetken yritin. Pysyin rauhallisena, selitin (aika kovalla äänellä) ettei virpominen ole mikään pukukilpailu vaan vanha perinne ja että silloin minun mielestäni pukeudutaan noidiksi, ei pupuiksi, ei kissoiksi ja että minä vihaan nykyään ompelemista, enkä todellakaan aio ommella kissapukua ja virpomaan ei ole pakko mennä jos ei halua ja että kirpparilta voidaan hakea eurolla uusi essu vaikka kukaan ei muista, millainen essu neidillä on ollut vuosina -10, -11 ja -12. Vaan ei auttanut enää makaroonit ei ketsupit. Niinpä minäkin sitten räjähdin, nappasin näppärästi poninhännästä kiinni, passitin omaan huoneeseen ja käskin rauhoittumaan. No rauhoittuihan hän, olihan makaronilaatikko jo ehtinyt vaikuttaa. Vähän myöhässä tosin, mutta kuitenkin. Vielä pienimuotoinen muutto pesuhuoneeseen (koska se on ainoa lukollinen paikka) ja asia olikin siltä erää ohi. Anna Anteeksi ja saat ja toisin päin ja en tarkoittanut mitä sanoin. Paitsi että kissapukua en ompele. Tervetuloa kotiin huomenna, Isoveli :)