AHAA ja hohhoi

Ihminen elää aina juuri sitä parasta ikäänsä. Sen oppii kai viimeistään neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä. En tiedä, olenko vielä oppinut paljon muuta. Lasten kanssa eläminen aiheuttaa sen, että kokee olevansa aina vähän keskenkasvuinen. Kaikki kesken. Siivous. Ruuanlaitto. Pyykkivuori. Kirja. Koko elämä. Mutta varsinkin äitinä oleminen. Olisiko ollut viisasta hankkia lapset kypsemmällä iällä? Olisiko silloin osannut paremmin ymmärtää nuoria ja tyhmiä? Kun olisi itse ollut vanhempi ja viisaampi. Ehkäpä ei. Lapset kasvattavat niin paljon, että ilman heitä olisin tällä hetkellä kuitenkin paljon vähemmän kuin nyt. Ja varmasti aivan yhtä kesken. 

Tiedän, että vanhempia ja viisaampia pitää kuunnella. Koska he tietävät elämästä paljon enemmän. Oikeasti. Ja nuorempia ja tyhmempiä pitäisi ymmärtää, koska he vasta opettelevat tietämään elämästä jotain. Tunnen useammin omassa elämässäni edelleen kuuluvani tähän tietämättömään nuorisojoukkoon. Teen päättömiä ratkaisuja. Tyhmänrohkeita ja hulluja. Kuten nuoren kuuluukin. En kuuntele vanhempia. Saan kritiikkiä. Toisaalta minun pitäisi pikkuhiljaa alkaa olla vanhempi ja viisaampi. Ohjata ja neuvoa. Haluaisin kuitenkin olla vanha ja viisas, joka hyväksyy nuorten ja tyhmien päätökset ja tukee niitä, jos nyt eivät aivan metsään mene. Ja vaikka siis menevätkin, niin tukee silti, hammasta purren. Koska maailma muuttuu ja arvot muuttuvat, kaikki ei ehkä pysy sukupolvesta toiseen samanlaisena. Tässä sitä nyt taituroidaan kahden tulen välissä, eli keskellä. Keski- ikäinenkö? Sitä en kyllä vielä millään suostuisi olemaan.

Olin tänään seurakunnan perhekerhossa. Minun yksi lempipaikkani kodin lisäksi. Niin paljon AHAA- elämyksiä minä en saa missään muualla, kuin perhekerhon hartaushetkessä. Pienessä ne on ihmisen ilot. Lauloimme jotain kivaa laulua lasten virsikirjasta. Yhtäkkiä tajusin jotain ihmeellistä. Olen joskus vähän hermoillut tyttärieni ujoutta, kun on kyseessä yleinen tilanne tai esiintyminen. Että miksi pitää olla tuollainen ujopiimä. Eikö voisi olla reipas ja rohkea ja niin edelleen. Yleinen odotus lapselle nykyään. Varmastikin aika yleistä näillä hoodeilla, että lapsi ei aina täytä tätä odotusta. Tajusin, että minähän olin juuri samanlainen piimä. En ollut mikään esiintyjä tai tuonut itseäni esille. Nykyään tuon aikalailla. Nyt olen oma itseni sellaisena, vaikka en ollut sellainen  lapsena. Tajusin siis, että lapseni saavat olla sellaisia kuin ovat ja he ovat sellaisina juuri hyviä. Yksi etappi huomata sellainen asia, todella tajuta, sydämessään. Heistä  tulee aikuisina sellaisia kuin tulee. Tietyt asiat, kuten valehtelu, varastaminen ja kiusaaminen, on ehdottomasti kielletty, mutta loppu hoitukoon melkein itsestään. Yritän parhaani mukaan olla pilaamatta sitä, minkä olen lahjaksi saanut. Ja se ei muuten ole helppoa! 

Elämän tilantarve

Me rakennamme lämpimiä varastoja, käyttöullakoita, kellarikomeroita. Taloja, joissa on paljon säilytystilaa, vaatehuoneita, yläkomeroita. Tilavia jääkaappeja, vetolaatikoita ja lasivitriinejä. Ostamme elämää tavarataloista ja nettikaupoista. Sitten sullomme elämän niihin rakentamiimme tilavia kaappeihin ja varastoihin. Lämmin varasto on oikein mukava elämälle, samoin tilava vetolaatikko. Elämä tarvitsee tilaa elää ja hengittää. Se tarvitsee ympärilleen kauniin lasivitriinin ollakseen hienosti esillä. Puhumattakaan menneestä elämästä; se on kätevä imaista imurin avulla tyhjiöpusseihin ja viedä käyttöullakolle. Toinen haluaa pitää sen siellä ikuisesti, pikalukittujen muovilaatikkojen sisällä, toinen haluaa joskus muistella sitä, kosketella ja katsella mennyttä elämää. 

On hyvä ajatella myös tulevaisuutta; Elämä on pitkä ja sitä on paljon, joten ihan jo senkin vuoksi säilytystilaa kannattaa varata riittävästi. Elämää vain nyt kertyy ajan mittaan. 

Toisaalta, elämä voisi tietysti myös olla jotain, mikä ei vie tilaa. Hetket. Rohkeus puhua. Rohkeus tehdä. Ilo. Rakkaus. Kiitollisuus. Lapsen jalanjäljet lumessa. Onni hyvästä päivästä. Puhdas matto. Elämää voi opetella joka päivä. Se ei vie tilaa.

Paluu pyykkimuistoihin

Mitä seuraa 7- henkisen perheen kolmen päivän mökkireissusta? Ainakin infernaalinen pyykkishow!

Ja sehän kulkee näin; ajetaan kotipihaan, tyhjennetään auto kotipihaan. Lapset katoavat, Hyvää Miestä ei ole näkynytkään kun - ai niin, se ajelee veljensä harlikalla kotiin päin, eikä luonnollisestikaan varmaan suorinta reittiä. Niin ja siis eivät tietenkään kaikki lapset katoa. Vain Räpätädit (tämä tulee olemaan uusi tunniste termeille Isosisko, Keskisisko), joista olisi mahdollisesti jotakin apua laukkujen purkamisessa sekä Pikkusisko, josta ei ole mitään apua. Siis hän katoaa kuitenkin myös, katsomaan naapurin rakkainta setää, josta hän juuri tunti sitten mökillä erosi. Mutta Pikkuveli jää syömään kiviä ja itkeskelemään edestakaisin juoksentelevan äitylin perään, joten koen olevani yksin kaaoksen kera. Isoveli on tietenkin siellä harlikan tarakalla. Tietenkin.

Kun olen saanut tyhjennettyä autosta vaatekassit, roskakassit, muovikassit, kenkäkassit, lakanakassit, uimakassit, rattaat ja työkalut, raahannut sisälle vaatekassit, roskakassit, muovikassit kenkäkassit, lakanakassit, uimakassit, rattaat ja työkalut ja vielä vienyt kuitenkin roskakassit roskikseen ja työkalut varastoon, Pikkuveli on jo hermoraunio, koska hän ei jaksa enää kontata perässäni edestakaisin ja minäkin olen vähän jo raunio. Eikä olla kuin puolivälissä, koska nuo kaikki kassien sisällöt pitää purkaa, pestä, kuivattaa, kääriä ja kaapittaa. Myös kaikki puhtaat, koska mökinhaju saa olla vain mökillä. Oliko tämä nyt taas kaiken vaivan arvoista?

No oikeastaan. Olihan se. Otan Pikkuveljen syliin. Olkoot kassit ja pussit sijoillaan. Harlikka pörisee. Pojat siis onnellisesti perillä. Ja kesä kuivaa lakanat, nopeasti. Vaikka vähän myöhemmin.

Sänkyhommia

Mikä ihana yö takana! Sain äitienpäivää ennakoiden punaisia ruusuja. Viisi tummanpunaista ruusua. Kyllähän sen tietää, mitä siitä seuraa. Sänkyhommia. 

Eiku. Kelataanpas nyt vähän takaisin päin. 

Äitienpäivä on vuoden tärkein päivä minun elämässäni. Silloin kun olin lapsi, se oli joskus vähän vaivaannuttava päivä. Oma askartelema kortti nolotti ja se oli vaikea antaa. Kun ei oltu totuttu niitä tunteita lakeuksilla latelemaan. Ja silti äitiä rakasti niin että sydän haljeta meinasi. Puhun menneessä, kun ei minulla äitiä ole ollut elävänä enää kahteenkymmeneen vuoteen. Olen ollut itse äiti ihan kohta 13 vuotta. Koko ajan enemmän äiti, nyt jo viisinkertainen. Se oli unelmani. En tiedä mistä se tuli, mutta niin se oli ja on nyt. Syntymäpäivä tai hääpäivä voi unohtua, mutta ei äitienpäivä! Ei ainakaan minulta ja toivottavasti ei keneltäkään muultakaan! Tästä alammekin pikkuhiljaa lähestyä tätä ruusuaihetta. 

Olen harvoin itsekäs. Ainakaan omasta mielestäni, mutta toisaalta, huomaako itsekäs ihminen olevansa itsekäs ihminen? Joka tapauksessa, olen joskus harvoin myös vähän marttyyri. Äitienpäivänä silti haluaisin ihan oikeasti olla hemmoteltuna niin ettei mitään rajaa.

Tänä vuonna päätin siis aloittaa perheen kouluttamisen kyseiseen asiaan. Kyllä minua onkin huomioitu joka äitienpäivä, ei nyt niin pidä luulla että minut on unohdettu. Nyt on vain niin että vaatimustasoni kasvaa perheen ja työmäärän myötä. Ja sitten. 

Kaikki lähti liikkeelle niistä punaisista ruusuista. Hyvän Miehen piti varsin hyvin tietää, että MINÄ EN TYKKÄÄ punaisista ruusuista. Juu-u, varmaan punaiset ruusut on kaikkien muiden naisten mielestä ihania. Italialaisen naisen, joka herää jossain piazzan varrella ruttuisissa lakanoissa ja oh, mihin se Lorenzo on mennyt, ai se karautti skootterillaan torille ostamaan croissantteja ja oh, nyt se tulee. Ihanaa se tuo mulle voisarvia ja 50 punaista ruusua (ne varmaan maksaa vähemmän kuin Hyvän Miehen tuomat 3€/kpl) ja nyt heitellään ne ruusut pitkin sänkyä ja Lorenzolla on yksi hampaissakin. Ja sitten lisää sänkyhommia.

 Ei toimi täällä. Täällä tykätään pinkistä, vaaleanpunaisesta ja valkoisesta. Pioneista, leinikeistä ja gerberoista. Ruusuistakin, jos ne ovat oikean värisiä.  Täällä tykätään lapsista, yhdessäolosta, arjesta. Sänkyhommistakin toki. Täällä on pakko tykätä pyykinpesusta, ruuanlaitosta, kierrätyksestä, kauppareissuista. Ehkä Hyvä Mies osoittikin loistavaa pelisilmää ja ruusut toimivat ikäänkuin keskustelunavaajana. Olen nyt hakenut itse omat kukkani ja tehnyt itsekkäästi selväksi mitä äitienpäivältä odotan nyt ja tulevaisuudessa. Hyvä Mies on heittänyt ruusut roskiin (helpompi olisi toki ollut laittaa suoraan vaikka kolme vitosen seteliä, mutta meni nyt tätä kautta) Olen myös pyytänyt anteeksi ja saanut. Ja hyvänen aika, jos minä sanon etten tarvitse mitään äitienpäivälahjaa, niin eihän se nyt sitä oikeasti tarkoita... Koskahan nuo miehet oppivat ymmärtämään meitä naisia?

Ja se viime öinen ihana: Oh, Pikkuveli vieraili maitobaarissa vain klo 01 ja 06. Sänkyhommat aamutuimaan: Pikkuveli suorittaa kakkavaippana seisomaharjoituksia kylkeäni vasten kun odottelen laulajaporukkaa sängyn viereen. Keittiössä kolistellaan. Minun rakkaimpani. 

Kumma kevätpörrö

On se vaan erikoista. Tuo kevään valo. Ensin se on yleensä noin helmikuussa inhottavaa, valjua, kalpeaa ja kylmää valoa, usein se siivilöityy lumisateen läpi. On kylmää, ei vielä keväistä. Masentavaa valoa. Tekee mieli syödä sokeroitu hevonen esimerkiksi. Tai kolme kanelisokeripullaa peräkkäin, koska ei hevosia syödä (muuta kuin tietämättään jonkin muun seassa). Olen melko varma, että itse leipomissani kanelisokeripullissa ei ole Vieskerin Virettä.

Sitten aurinko alkaa oikeasti pikkuhiljaa lämmittää, paistaa matalalla, vähän aikaa päivästä, eikä aiheuta muuta kuin sen että huomaa että joulu oli jo aikaa sitten eikä joulusiivous ole enää voimassa. Ei auta enää kynttilöitä sytytellä. Vesisanko, rätti ja sitruunantuoksuinen pesuaine auttavat vähän. Vaatehuone on tyhjennettävä. Samoin kaikki kaapit. On varattava kirpputoripöytä. Hinnoiteltava. Kaikki vuoden aikana käyttämättä ollut tavara pois! Tyhjäksi, siistiksi, pölyttömäksi!

Sitten mennään pari viikkoa eteenpäin. Aurinko alkaa ihanasti lämmittää. Keltaista, lämmintä valoa joka jo oikeasti tuntuu lupaavalta. Lisää energiaa. Juoksuohjelma, tarkoituksena juosta puolimaraton syyslomalla. Hiihtoa kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Vauvan sormiruokailua. Tippuvat rännit. Narsisseja pihalle. Uusia reseptejä. Iltaisin ulkona liikkuvia lapsia. Valoavaloavaloa. Tervetuloa ihana kevätpörrö!!

Voiko palavan dynamiitin sammuttaa makaronilaatikolla? Voi, jos on riittävän nopea.

Meillä ei ole ollut hiljaista. Tai siis yhtään hiljaisempaa, vaikka Isoveli on ollut leirikoulussa. Isoveli kun ei meillä ole se äänekkäin lenkki. Toki hän saa irtoamaan kiljahduksia siskoista Iso, Keski ja Pikku ihan kiitettävästi, joten välillisesti hän aiheuttaa kyllä ääntä. Mutta siis kaikenkaikkiaan, me naiset olemme pitäneet huolen, että hiljaista ei ole ollut.

Meni neljä päivää, että minulle tuli ikävä. Yhtäkkiä vain pieni ikävän läikähdys tulvahti läpi, nopeasti. Pieni ajatus Isoveljestä pyjamahousuissa keittiössä syömässä iltapalaa. Ihan sellainen olo, että olisipa kiva häntä halata. Vaikkakin se ei ole kovin yleistä, koska se on nykyään hänen mielestään ehkä maailman turhinta touhua (tykkää kumminkin, kaikkihan me sen tiedämme, ettei kukaan tarvitse halausta enemmän kuin teinipoika!) Hänessä alkaa jo kuitenkin olla sellaista rauhoittavaa, orastavaa miehisyyttä, jota tulee tämän naisenergian keskellä joskus jopa naisella ikävä!

Voi luoja, kun näistä naisista on kyse, sota on yleensä valmis ihan sekunnissa. Tänään syttyi taas yksi pieni maailmanluokan sellainen. Isosiskon koulumatka oli taas kestänyt vähän pidempään. Noin tunnin, matkaahan on huikeasti kaksi kilometriä. Laskeehan siinä verensokeri. Ja jos verensokeri on oikeinkin matala, nuori tyttö saattaa muuttua dynamiitiksi. Siinä istui pötkö dynamiittia pöydässä, ja minä koetin äkkiä syöttää sille Hyvän Miehen valmistamaa makaronilaatikkoa (olin käskenyt aamulla tehdä, korvaukseksi siitä vessan pesemättömyydestä, koska minä lähdin pikkuisten kanssa oikein hurvittelemaan, perhekerhoon). Aika jännittävää se on, kun huomaa, että sytytyslanka jo palaa hyvää vauhtia, eikä se ole edes kovin pitkä ja minä koetan sanoa, että laitetaanko ketsuppia, yritä nyt tyttö hyvä lapioida sitä suuhun, ennen kun räjähdät. Ei me sitten ehditty. Ja kuka nyt tosiaan voisi olla suuttumatta, itkemättä, karjumatta, U L V O M A T T A, jos Äiti ei lupaa ommella kissapukua pääsiäiseksi, kun on jo K O L M E vuotta käyttänyt S A M O J A vaatteita virpomisessa. Että hän voi ToDeLLakin ommella sen vaikka aivan itse! Ja niin edelleen. Niin, kuka tosiaan voi olla suuttumatta, karjumatta, ulvomatta? No en minä ainakaan. Tai kyllä minä hetken yritin. Pysyin rauhallisena, selitin (aika kovalla äänellä) ettei virpominen ole mikään pukukilpailu vaan vanha perinne ja että silloin minun mielestäni pukeudutaan noidiksi, ei pupuiksi, ei kissoiksi ja että minä vihaan nykyään ompelemista, enkä todellakaan aio ommella kissapukua ja virpomaan ei ole pakko mennä jos ei halua ja että kirpparilta voidaan hakea eurolla uusi essu vaikka kukaan ei muista, millainen essu neidillä on ollut vuosina -10, -11 ja -12. Vaan ei auttanut enää makaroonit ei ketsupit. Niinpä minäkin sitten räjähdin, nappasin näppärästi poninhännästä kiinni, passitin omaan huoneeseen ja käskin rauhoittumaan. No rauhoittuihan hän, olihan makaronilaatikko jo ehtinyt vaikuttaa. Vähän myöhässä tosin, mutta kuitenkin. Vielä pienimuotoinen muutto pesuhuoneeseen (koska se on ainoa lukollinen paikka) ja asia olikin siltä erää ohi. Anna Anteeksi ja saat ja toisin päin ja en tarkoittanut mitä sanoin. Paitsi että kissapukua en ompele. Tervetuloa kotiin huomenna, Isoveli :)

Whoopies ja football ja niin se Naistenpäivä

Naistenpäivä. Ihana päivä olemassa, vaikka osaammehan me naiset tehdä itsestämme numeron muutenkin! Nyt on käymässä samoin kuten aina. Siis kun minä olen kotiäitinä. Hyvä Mies näyttää sopeutuvan siihen, että talossa on K O D I N H O I T A J A . Tänään vähän pimahdin. Naistenpäivän oikeudella. Mainitsin, että muistaako hän ollenkaan, että voisi joskus ottaa vessaharjan käteen? Että kuinkahan likaiseksi vessa saisi tulla, ennenkin se harja löytäisi tiensä pönttöön? Eipä siihen oikein ollut Miehellä vastausta, myönsi vain, ettei juuri ole tullut hetkeen pestyä. Kuulemma kyllä pesisi, jos se oikein likaiseksi ehtisi päästä. Hauskinta tässä toki oli keskustelua seuranneen Isoveljen kommentti: "No jos mä olisin noin niinku tuollaisen määräysvallan alla, niin emmä ny ainakaan mitään vessaa pesisi, ennenkuin mulle sanotaan, että pese se vessa." WHAAAT? Oikein tulkittu? Äärimmäistä tunneälyä?

Naistenpäivän kunniaksi kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa jalkapalloa, livenä. Mukavaahan se oli; komeita nuorukaisia, kovaa vauhtia, vaarallisia tilanteita. No myönnän, parasta oli se, ettei kukaan huutanut äitiä, sain istua pää tyhjänä (koska en oikeasti ymmärrä jalkapallosta yhtään mitään), välillä vain nostaen katseen hallin kattoa kohti, koska silmäni kuitenkin automaattisesti seurasivat pallon liikkeitä. Siinä kuitenkin nuorukaisia seuratessani ajatukset alkoivat luonnollisesti harhailla. Mutta ei suinkaan nyt siihen suuntaan, mihin varmaan heti ajattelette. Ei... EI! Vaan mietin, että noilla kaikilla nuorilla miehillä on äidit, he kyllä varmaan tykkäävät kovasti äideistään, vaikka ovatkin jo aikuisia ja itsenäisiä ihmisiä. Sellaisiahan sitä on tapana jalkapallopelissä miettiä. Olisikohan se liittynyt siihen, että minulla oli jo ikävä puolivuotiasta Pikkuveljeä? Pulleita ranteita ja ihanan tuoksuista pientä suukkosuuta. Oih, kyllä pienet miehet voittavat tällä hetkellä 100-0 isot miehet. Voitte kysyä vaikka Hyvältä Mieheltä.

Ja Whoopies- kakkukeksit voittavat kaikki muut herkut 100-0! Bongasin reseptin eräästä ketjun lehdestä, enpä ollut aiemmin kiinnittänyt huomioita moisiin Amerikan hömpötyksiin. Mutta voi miten ihanaa joku voi olla. Whoopies Mascarponepuolukkatäytteellä - taivaallista. Tosin en ole muita maistanut, varmaan menettelevät suklaisina, suklaatuorejuustotäytteellä, kermalla, sokerilla... Suloisen Naisellista!