JEEE! Minulle on myönnetty palkinto. Olen "Vuoden liikuttaja". Voisin olla oman arvioni mukaan myös "Vuoden liikuttuja". Ensin mainitun palkinnon minulle on myöntänyt Hyvä Mies. Valinta tapahtui siinä kohdassa, kun hän lapioi soraa pois peräkärryiltä lapioituaan sen ensin kärryihin. Sen jälkeen kun oli nostellut kääntämäni viisitoista neliötä paksuja nurmikkolaattoja peräkärryihin ja kärryistä pois. Hänen lisäkseen olen liikuttanut myös toista henkilöä, minua. Hyvä Mies ei ymmärrä alkuunkaan, miksi en voi odottaa kahta päivää siihen, että tontillemme tulee kaivinkone, joka kaivaisi yhdellä kuopaisulla kasvimaan pohjan. Mitä järkeä on kaivaa päivä nurmikkoa hartiavoimin lapiolla? No onhan siinä järkeä. Tänään sain jo tehdä kylvötyöt. Ja kasvimaa on todellakin aivan itse tehty. Alusta asti.
Kaivinkone tuli sitten tänään levittämään multaa, koska me tarvitsemme ehdottomasti 130 neliötä lisää nurmikkoa. Meillä ei ole sitä vielä kovin paljon ja koska meille on siunaantunut neljä lasta, saadaksemme teettää heillä kesäisin töitä nurmikkoa pitää olla. Paljon.
Lipputangolle on kaivettu kuoppa ja minun päässäni on suunnitelma liuskekivistä ja mahdollisesti vanhasta sipikasta jonka olen kerran bongannut. Täytyy lähteä katsomaan, bongaanko sen vielä. Ja samalla reissulla toivoisin löytäväni mahdollisimman ruosteisen vanhan polkupyörän... Multa joka on levitetty soran paikalle joka lapioitiin kärryihin ja pois, odottaa haraamista, jyräämistä, kalkkia ja siemeniä. Isulasta on haettu jälleen kerran lisää perennoja, raparperi ja puolikuollut tammenpoikanen. Kirsikkapuu on saanut uuden paikan. Olemme (lue: olen) päässeet siis hyvään vauhtiin puutarhatouhotuksessa.
Totesin olevani tyytyväinen, kun koin suuren suurta onnentunnetta lapioidessani vesisateessa ison kiven juurta puhtaaksi rikkaruohoista, kärrätessäni kiviä, istuttaessani kukkia, perunoita, porkkanaa, hernettä. Ja auringonkukkia. Puutarhaunelmat ovat unelmia muiden joukossa. Eivätkä ollenkaan niitä vähäpätöisimpiä.
Kuinka meidät naiset oikein rakennetaan? Olimme sunnuntaina ristiäisissä koko perhe, pikku- Elmo kastettiin. Isosisko supisi kastetoimituksen kesken korvaani:" Miksi naiset aina itkevät?" Sanoin hänelle, että hänkin varmasti oppii vielä. "Niin mutta miksi miehet eivät koskaan itke?" Niinpä. Mietin, miksi? Kai se on geeneissä. Sitäpaitsi kyllähän miehet itkevät, mutta eivät vaan kovin herkästi. Tarvitaan kunnon suru. Ilosta mies ei taatusti itke koskaan. Tai no ehkä lapsen syntyessä saattaa kulma vähän kostua... He eivät ole ymmärtäneet itkemisen ihanuutta. Itkeähän voi ihan mistä tahansa, itku toimii joka tilanteessa.
Naiset ovat naisia jo tyttö- vauvoina ja tyttöinä. Isoveljen kaverisuhteet ovat hyvin yksinkertaisia; ollaan kaveriporukassa, välillä Matin, välillä Tepon kanssa ja nou probleemos. Mutta tyttöjen välinen ystävyys - se on kaukana yksinkertaisesta! Monimutkaiset juonikiemurat ja ajatuksenjuoksut seuraavat toisiaan, vehkeilyä, draamaa ja sitten taas toisaalta rakkautta lähestyvää ystävyyttä. Näinhän se on aina ollut ja pitää ollakin. Järjenjuoksuuni ei mahdu Ruu- niminen lapsi, jonka vanhemmat Kettu ja Susi (emme siis tiedä heidänkään sukupuoltaan, mutta luultavasti jommankumman on pakko olla nainen) ovat salanneet Ruun sukupuolen välttääkseen yhteiskunnan asettamia sukupuolirooleja. Pöyristyttävää!
Kokemukseni miehistä on jäänyt aivan lapsen kenkiin. Poikaystäviä ei ole ollut edes yhden käden sormien verran, isoveljet ovat olleet aivan liian isoja ja omia poikiakin on siunaantunut toistaiseksi vain yksi. Näiden kokemusten perusteella voi kuitenkin sellaisen johtopäätöksen vetää, että miehet ovat hyvällä tavalla suoria, yksinkertaisia ja helppoja. Kaikki nämä positiivisessa mielessä. Maailma olisi varmasti ihan kauhean monimutkainen ja hankala paikka, jos miehet eivät olisi suoristamassa naisten muotoilemia mutkia. Sotia asein olisi varmaan vähemmän, sanasotaa sitäkin enemmän.
Meillä on oma metsä. Koivumetsä. Olemme harventaneet puita ja karsineet kuolleita oksia talomme takana olevasta sekametsän alusta ja se on huomattavasti kaunistunut. Kuinka ihminen voi oikeasti ihastua metsään? Minä voin. Romantisoin 1000 neliön metsääni kuvittelemalla, kuinka koivut ovat kasvaneet lapselapsillemme niin korkeiksi, että niihin saadaan huima keinu. Suunnittelin halaavani koivujani. Olen joskus halannut puuta viereisessä synkässä kuusimetsässä, jonka kuuset ovat varmaan kymmeniä vuosia vanhoja. Olin yksin poimimassa puolukoita. Täytyi katsoa moneen kertaan takavasemmalle ja -oikealle, ennenkuin uskalsin nopeasti halata puuta. Salaa. Puristin oikein lujaa, painoin silmät kiinni, rutistin, painoin posken runkoa vasten. Varmaan vielä sanoin:" Heippa Puu". Se tuntui typerälle, mutta myös erittäin hyvälle, kokeilepa joskus. Lapsetkin pitäisi viedä halaamaan puita. Tai no, varmaan ne halailevat niitä aivan muutenkin.
Sain tänään uudet silmälasit. "Vanhanaikaiset", "Ei nyt kauheat, mutta näytät lukutoukalle", "No nehän on pirteät" ja "Ihanat". Minusta ne ovat pelkästään valtavan trendikkäät!
Minä lienen nykyaikaan jossain suhteessa liian vanhanaikainen... Yksi asia mitä en ymmärrä alkuunkaan, on seuraava: Miksi nykyään viimeistään 7- vuotiaan lapsen pitää saada katsoa telkkarista aikuisten ohjelmia, joissa ei ole mitään sellaista, mitä tarvitsisi vielä oppia? Kaikkihan tietävät tyypillisen esimerkin, nuo Kirotut Elämät. YLE on tuonut markkinoille UP:n, jota markkinoidaan sarjana, jossa ei tapahdu mitään pahaa. No ei, ei polteta kahviloita, haudata ketään elävältä tai käytetä huumeita. Pelkästään normaalia elämää; pettämistä, raskaustestejä, eroja ja kaikkea muuta mikä kuuluu nykyajan normaaliin elämään. No kuuluu toki, mutta edelleenkään en ole sitä mieltä että yhdenkään minun lapsistani tarvitsee oppia moisia asioita alakouluikäisenä. Ja aion edelleen pysyä tiukkana asiassa. Isoveli saa alkaa katsoa ohjelmaa, jota KAIKKI MUUT JO KATSOVAT täytettyään 12 vuotta. Ehkä. Onneksi on muuten keksitty kaikki tallentimet, joten voin edelleen pitää alaikäiset sivussa!
Innostuin ompelemaan tytöille kesäkassit, saman tutun ohjeen mukaan, kun menee jo rutiinilla. Muutenkin pilppusin pipokankaita ja jopa tilasin uutta kangasta. Lämpöaalto taas vaan taitaa saavuttaa meidät ennenkuin pääsen pipon ompelun makuun, mutta olen lohduttautunut ajatuksella lyhyestä kesästä ja pian satavasta ensilumesta. Sitä ennen kumminkin nostatamme puutarha- ja laajennuskuumetta löntystelemällä ympäriinsä harava ja lapio kainalossa ja seisoskelemalla puutarhassa pohtien, laitammeko lipputangon ja jos niin mihin?
Äitienpäivä, tuo vuoden ihanin päivä, lähestyy. Keskisisko on piilottanut lahjansa hienosti pianon "taakse". En ole sitä nähnyt.
"Pieni muna, iso sielu" Tuo Munamiehen lanseeraama lentävä lause, joka on kuolemassa pois hiljalleen. Tulipa vain mieleeni, kun mietin vastapäistä naapuria. En tiedä munasta, mutta sielu on ainakin pieni, päinvastoin kuin Munamiehellä. Minua ei kiinnosta pätkääkään tuollaiset pikkusieluiset ihmiset, olemmehan täysin erilaisissa elämäntilanteissa eikä meillä ole muuta yhteistä kuin postilaatikkoteline; tuo hökötys, josta tämä kaikki on saanut alkunsa. Käypähän vain sääliksi ihmistä, jonka elämän täyttää moiset asiat. Suuttumus siis tosiaan lähti liikkeelle yhteisen postilaatikkotelineen rakentamisesta. Se piti rakentaa postin pyynnöstä paikkaan, jossa neljän talon postilaatikot ovat samassa rivissä. Meidän ja vastapäisen talon postilaatikko siis siirtyi parikymmentä metriä kauemmaksi. Toisinsanoen, postinhakureissu pidentyi. Tämä ei kuitenkaan ollut se ongelma, vaan spontaanit telineenrakennustreffit, johon jokainen asianosainen osallistui täysin ilman mitään etukäteiskutsua. Puhetta kun oli rakentamisesta ollut, ihan kaikkien sielujen kesken. Minä satuin ikkunasta näkemään, kun kaksi naapuria oli telinettä pykäämässä ja passitin Hyvän Miehen kannustamaan. Yksi oli kuitenkin joukosta poissa ja tästä ollaan nyt sitten käärmeissään, on oltu jo kohta vuosi. Eilen seisoimme tien vieressä, kumpikin, minä ja Hyvä Mies. Nostimme molemmat toisen käden ilmaan, aivan suoraksi, niin korkealle nostimme kättä. Vaatii melkoista pokkaa ajella ohi vilkaisemattakaan päin, tervehtimättä. Mutta pokkaa löytyi. Tästä voi peräti tulla hauska ajankulu: Loppukesästä jo ilveilemme ja irvistelemme, heilutamme hullunlailla käsiä ja pompimme tasajalkaa. Pokka pitänee pienellä sielulla edelleen. Toivottavasti tämä postilaatikkoteline- episodi jää edelleen hänen elämänsä suurimmaksi murheeksi.
Siispä suljen kaiken surullisen ja pelottavan pois ja istun vauvan kanssa matolle. Siinä sitä taas ollaan, aivan turvassa ja kaikki hyvin. Todellakin haluaisin, että lapsilleni, lapsenlapsilleni ja vielä lapsenlapsenlapsillenikin olisi olemassa kohtuullinen paikka, missä asua. Sitten mennään jo käsityskykyni ulkopuolelle. Pahus, se komeetta on tainnut jäädä kummittelemaan mieleeni.
Kotona olemisessa on se huono puoli, että ajatustyölle jää liikaa aikaa. Siitä kertonee myös se seikka, että olen laskelmoinut tuottaneeni viimeisen reilun yhdeksän kuukauden aikana vähintään 200 litraa maitoa. Maito on kulkenut vauvan läpi ja kasvattanut häntä ja olen valmis uskomaan tutkimukseen jonka mukaan rintamaito lisää älykkyyttä; ylpeänä täytyy kertoa, että yhdeksänkuinen osaa valita kolmesta kirjasta joko "Iloisen Lorutoukan" tai "Missä Keke on"- kirjan. Nämä ovat niitä positiivisia uutisia!
Pihalla on niin kylmä, että melkein tekisi mieli ommella. Toppavaatteet on pakattu kaappiin, eikä niitä sieltä enää esille oteta. Vietämme siis aikaa sisällä, kunnes aurinko näyttäytyy ja Siperiasta loppuu tuuli.
Lipputangolle on kaivettu kuoppa ja minun päässäni on suunnitelma liuskekivistä ja mahdollisesti vanhasta sipikasta jonka olen kerran bongannut. Täytyy lähteä katsomaan, bongaanko sen vielä. Ja samalla reissulla toivoisin löytäväni mahdollisimman ruosteisen vanhan polkupyörän... Multa joka on levitetty soran paikalle joka lapioitiin kärryihin ja pois, odottaa haraamista, jyräämistä, kalkkia ja siemeniä. Isulasta on haettu jälleen kerran lisää perennoja, raparperi ja puolikuollut tammenpoikanen. Kirsikkapuu on saanut uuden paikan. Olemme (lue: olen) päässeet siis hyvään vauhtiin puutarhatouhotuksessa. 
