Pikkusieluisuutta

"Pieni muna, iso sielu" Tuo Munamiehen lanseeraama lentävä lause, joka on kuolemassa pois hiljalleen. Tulipa vain mieleeni, kun mietin vastapäistä naapuria. En tiedä munasta, mutta sielu on ainakin pieni, päinvastoin kuin Munamiehellä.  Minua ei kiinnosta pätkääkään tuollaiset pikkusieluiset ihmiset, olemmehan täysin erilaisissa elämäntilanteissa eikä meillä ole muuta yhteistä kuin postilaatikkoteline; tuo hökötys, josta tämä kaikki on saanut alkunsa. Käypähän vain sääliksi ihmistä, jonka elämän täyttää moiset asiat. Suuttumus siis tosiaan lähti liikkeelle yhteisen postilaatikkotelineen rakentamisesta. Se piti rakentaa postin pyynnöstä paikkaan, jossa neljän talon postilaatikot ovat samassa rivissä. Meidän ja vastapäisen talon postilaatikko siis siirtyi parikymmentä metriä kauemmaksi. Toisinsanoen, postinhakureissu pidentyi. Tämä ei kuitenkaan ollut se ongelma, vaan spontaanit telineenrakennustreffit, johon jokainen asianosainen osallistui täysin ilman mitään etukäteiskutsua. Puhetta kun oli rakentamisesta ollut, ihan kaikkien sielujen kesken. Minä satuin ikkunasta näkemään, kun kaksi naapuria oli telinettä pykäämässä ja passitin Hyvän Miehen kannustamaan. Yksi oli kuitenkin joukosta poissa ja tästä ollaan nyt sitten käärmeissään, on oltu jo kohta vuosi. Eilen seisoimme tien vieressä, kumpikin, minä ja Hyvä Mies. Nostimme molemmat toisen käden ilmaan, aivan suoraksi, niin korkealle nostimme kättä. Vaatii melkoista pokkaa ajella ohi vilkaisemattakaan päin, tervehtimättä. Mutta pokkaa löytyi. Tästä voi peräti tulla hauska ajankulu: Loppukesästä jo ilveilemme ja irvistelemme, heilutamme hullunlailla käsiä ja pompimme tasajalkaa. Pokka pitänee pienellä sielulla edelleen. Toivottavasti tämä postilaatikkoteline- episodi jää edelleen hänen elämänsä suurimmaksi murheeksi.

Omaan postilaatikkooni olisi tilausta positiivissävytteisellä lehdellä. Alan olla lopen kyllästynyt lukemaan aamuisin sanomalehteä, joka on täynnä negatiivisia uutisia. Bensa kallistuu, syöpä lisääntyy, maapallo tuhoutuu, ydinjätteitä piilotetaan, korot nousevat, sähkö kallistuu, lapsia otetaan huostaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Loputtomasti. Harvemmin löytyy mitään tosissaan mukavaa luettavaa. Totuushan on kumminkin että sitä uutisoidaan, mitä on uutisoitavana. Sellainen on maailmamme nykyään.

Siispä suljen kaiken surullisen ja pelottavan pois ja istun vauvan kanssa matolle. Siinä sitä taas ollaan, aivan turvassa ja kaikki hyvin. Todellakin haluaisin, että lapsilleni, lapsenlapsilleni ja vielä lapsenlapsenlapsillenikin olisi olemassa kohtuullinen paikka, missä asua. Sitten mennään jo käsityskykyni ulkopuolelle. Pahus, se komeetta on tainnut jäädä kummittelemaan mieleeni. 

Kotona olemisessa on se huono puoli, että ajatustyölle jää liikaa aikaa. Siitä kertonee myös se seikka, että olen laskelmoinut tuottaneeni viimeisen reilun yhdeksän kuukauden aikana vähintään 200 litraa maitoa. Maito on kulkenut vauvan läpi ja kasvattanut häntä ja olen valmis uskomaan tutkimukseen jonka mukaan rintamaito lisää älykkyyttä; ylpeänä täytyy kertoa, että yhdeksänkuinen osaa valita kolmesta kirjasta joko "Iloisen Lorutoukan" tai "Missä Keke on"- kirjan. Nämä ovat niitä positiivisia uutisia!

Pihalla on niin kylmä, että melkein tekisi mieli ommella. Toppavaatteet on pakattu kaappiin, eikä niitä sieltä enää esille oteta. Vietämme siis aikaa sisällä, kunnes aurinko näyttäytyy ja Siperiasta loppuu tuuli.