Pelkoa ja kriisejä

On sekä vaan kumma, että ihmisellä pitää aina ajoittain olla kriisejä. Tai eihän se kumma ole, kriisit auttavat ehkä kasvamaan ihmisenä tai siirtymään jollekin toiselle asteelle elämässä. Minulla ei ollut oikein hyvä teini- ikä siinä mielessä, että kaikki kapinointiyritykset menivät lähes hukkaan kun kukaan ei ollut kiinnostunut niistä, joten tuli tehtyä monenlaista hullua. Piti vain sitten itse oppia tyhmyyksistään. En siis koe ollenkaan että oma teini- ikäni olisi täyttänyt ne vaatimukset joita sille kuuluu. Aion todellakin korjata tämän tilanteen omien nuorieni kohdalla! Voi voi, sori vaan Isoveli, ei voi mitään. Siirtyäksesi seuraavalle asteelle tarvitset vähän lempeää kurinpitoa.

Suurin kriisi minulla tuntui olevan noin 20- vuotiaana, kun en muistaakseni ollenkaan tiennyt mikä tai kuka olen ja onko minussa mitään järkeä? Siinä sitä vain sitten yritettiin opiskella ja samalla vietettiin railakasta opiskelijaelämää. Ja siitäkin selvittiin. Identiteetti on kai löytynyt perheen ja lapsien myötä, tällä hetkellä on niin kiire, ettei ehdi kriisiytyä. Seuraavaa siis odotellessa, varmaan se on se kuuluisa viidenkympin villitys. Sitten sitä huomaa, että niin enhän minä olekaan se joka olen luullut olevani kaksikymppisestä asti vaan aiiiivan joku muu. Mahtavaa...

Aikuiseksi kasvamisessa on ikävää se, että alkaa ajatella niin ikävästi. Kaikki kiva katoaa. Näkyy vain sotkua, kalliita asioita, saasteita, nälänhätää, sotia. Sairauksia, tyhjiä tilejä, laskujen eräpäiviä. Maailmanloppuja. Kärjistetysti siis.Onkohan minulla sittenkin nyt joku kriisi, olenko siirtymässä jollekin seuraavalle asteelle - asteelle, jolloin minusta tulee... Apua, tätä vastaan on taisteltava, haluan jäädä edelliselle tasolle, jolloin kaikki ei pelottanut niin paljon.

Minulla on niin ihania lapsia, koko kirjo pian, teini- iästä pieneen pulleroiseen vauvaan asti. Valtavasti rikkautta, jota ei rahalla saa ja johon saa myös menemään kaikki rahansa, ihan kaikki. Hermot menee, rahat menee, aika menee, mutta saan takaisin jotain niin ihanaa, että aivan sama. Tämä valtava rakkaus jokaista lasta kohtaan tuo mukanaan pelkoa ja huolta. Kunpa lapseni pärjäisivät elämässä ja pysyisivät terveinä ja elossa vanhoiksi saakka. Kunpa maailma olisi vielä heillekin hyvä paikka asua. Siihen saakka, en kai voi muuta kuin elää jokaisen päivän kuin viimeisen, niin se on.

Asiasta olohuoneeseen; joulu oli jo, kai huomaat sen?