Elämä on täynnä hetkiä. Itse asiassa, ihmisen elämähän koostuu yksittäisistä hetkistä, jotka ovat jonossa. Jotkut hetket ovat sadasosasekunnin mittaisia ja voivat muuttaa elämän suunnan lopullisesti. Toiset taas pitkäveteisiä, mitäänsanomattomia, arkisia, mitättömiä hetkiä, joista ei jää minkäänlaista muistoa. Suurin osa hetkistämme on näitä viimeksimainittuja - onneksi. Jos elämä olisi yhtä ketjua lyhyitä tapahtumarikkaita hetkiä, niin hulluksihan sitä tulisi ja nopeasti. Kun pääsääntöisesti on tylsää ja tavallista, tärkeät hetket jäävät muistoihin.
Joulunodotus on aikaa, jolloin tarjolla on paljonkin ihania ja tunnepitoisia hetkiä. Onneksi! Ne korvaavat syksyn pimeät, sateiset hetket, joiden läpi on vain raahustettu yrittäen pysyä hengissä jouluun saakka. Kynttilät, joululaulut, piparintuoksu. Tänä vuonna on kuitenkin puuttunut se yksi oleellinen asia, joka piristää mielen lopullisesti lokakuun jälkeen, viimeistään olisi toivottavaa että joulukuun alussa; lumi. Miksi vuodet eivät voisi olla vaikka ihan identtisiä veljiä keskenään, vuodesta toiseen, jatkuisivat toistensa kopioina? Marraskuun puolivälissä sataisi pysyvä lumi pikkupakkasten jälkeen, lunta tulisi jouluksi kunnolla, pakkasta olisi sopivasti koko talven, lunta sataisi jonkinverran lisää vielä tammi- helmi- maaliskuussa ja huhtikuussa se alkaisi sulaa pois, äitienpäivänä olisi ihanat hiirenkorvat ja +17, siitä mentäisiin vain eteenpäin, niin että heinä kuun alussa alkaisi sopivat helteet jotka jatkuisivat elokuun puolelle ja sitten syyskuussa tulisi ihana kuulas syksy ja sitten oltaisiinkin jo taas kohta siinä marraskuussa. Lokakuu voisi vapaasti olla Lokakuu jos haluaa. Mutta ei, vuodet ovat niin vähän sukua keskenään, että oikein kupoliin ottaa. Ja kupoli kiehuu, kun ei sitä koskaan pääse ulos tuulettamaan. En ole niin innokas ulkoilija, että patistaisin edes lapsia seisomaan pihalle jäätävään vesisateeseen, säkkimäiseen pimeyteen. Kaivamaan puolijäistä soraa lapiolla? Konttaamaan kurassa? Uittamaan hileisessä vedessä toppakintaita? Saatikka menisin sinne itse. Niinpä vaihtoehdoksi jää sulkea kaihtimet. Nämä hetket menevät ohi ja kohta aurinko alkaa pilkistellä, mennään kohti kevättä. Vaikka mieluummin nauttisin näistäkin hetkistä lasten riemua valkoisessa lumessa ihmetellen. En vain raahustaisi odottaen tulevaa. "Carpe diem". No en ainakaan tähän hetkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti