Keskeneräisyyksiä

Hepskukkuu. Olen pitänyt luovaa taukoa. Luovivaa taukoa. Siis luovinut läpi tämän pimeääkin synkemmän syksyn. Nyt, koska ilmeisesti joillakin naisilla ei ole muuta tekemistä kuin seurata toisten blogeja, päätin selvittää, onko luova tauko tehnyt minulle hyvää ja yrittää suoltaa tekstiä.  Tuunasin blogia uudelleen, vaihdoin sen nimeä.  "Tantturalli" ei tuntunut enää hyvälle, koska luulen, että ei minusta tule ompelijaa oikeasti ikinä koskaan. Meni 35 vuotta tajuta, että olen innostujatyyppi, jolla jää useimmat asiat kesken. Varastossa on tällä hetkellä eteisen penkki jota on hiottu, vähän. Siellä on eteisen naulakko, jota on maalattu, vähän. Vaatehuoneessa ovat ne korjatut ompelukoneet, joilla on ommeltu, vähän. Korissa on keskeneräinen vauvanneule vuodelta 2002, keskeneräinen taaperon neuletakki vuodelta 2011 ja kaksi huovutettua baskeria, jotka eivät mahdu minkäänlaiseen päähän. Ei edes nuken, jos sillä on yhtään isohko pää. Keittiön romukaapista löysin inventaariota tehdessäni viherkasvin, jota olin alkanut neuloa huopakankaanpalasista. Joku juoru se kai muistaakseni oli. Oikeat  huonekasvini kuolevat aina yksi kerrallaan ennenpitkää, minusta tämän voi kategorioida samaan sarjaan muiden keskeneräisyyksien kanssa. Kesäisin pihalla rikkaruohot rehottavat kasvimaassa. (Juu juuri siinä mistä niin suureen ääneen mesosin blogissani keväällä). Zumbassa kävin kaksi kertaa, jumpassa ehkä kahdeksan. Keskeneräisyyksien lista on loputon. Tämä blogikin meinaa upota tuohon samaan suohon, mutta taistelen vastaan. Joissain asioissa täytyy löytyä pitkäjänteisyyttä! 

Onneksi on olemassa myös asioita, jotka minulla eivät ole jääneet kesken... Lapseni. Lapset ovat olleet projekti, jota jaksan viedä eteenpäin päivästä toiseen. Jonakin päivänä voin olla tyytyväinen itseeni, aika usein en. Mutta huomattavaa kehittymistä on tapahtunut viimeisen 12 vuoden aikana. Kun lapset kasvavat, tuleepas vain aina useammin mieleen vanha sanonta: "Lapset ovat lainaa vaan." Yhtäkkiä tajuan, että tottavieköön, niinhän se on. Nuo pikkuoliot ovatkin aivan omia itsejään, minusta irrallaan olevia persoonia omine ajatuksineen ja tunteineen. Joskus luulin, että ne ovat minun ja vain MINUN omistuksessani! Kyllä vain, lasten kanssa oppii aina jotain uutta. 

Nyt minun täytyy vain päättää, lakkaanko olemasta innostujatyyppi tietäen sen, että kaikki projektini yleensä jäävät kesken vai jatkanko intoilua ja kerään keskeneräistä tavaraa nurkkiin? Periaatteessa innostuminen kyllä varmasti kannattaa, koska se tekee ihmiselle hyvää ja joskus tulee jopa valmista. Ja haittaako se, vaikka jääkin kesken? Mikäpä hätä tässä, valmiissa maailmassa. 

Ja koska nyt en puhunut kerrassaan mitään JOULUSTA, minun täytyy ehdottomasti seuraavana luppohetkenäni kertoa, mitä mieltä minä siitä olen. Ja se ei ole aivan kevyttä se!