Arvo ja Usko

Olen kai vanhamielinen jo nykyään, lähennellessäni tuota neljänkympin hienoa (ihan oikeasti) ikää. Tai kypsä, miten sen nyt kulloinkin haluaa muotoilla. Kalkkis jopa? Kyse on siis siitä, että väistämättä elämänkatsomus ja arvot alkavat muokkautua kun ikää tulee lisää, vaikken olisi koskaan uskonut tulevani yhtään viisaammaksi kuin mitä milloinkin olen jossain iässä ollut.

Nuo uskonasiatkin nimenomaan; en ole koskaan mikään tapakristitty ollut ja välillä on kovinkin syvälliset mietteet vaivanneet päätä, olen uskonut ja sitten taas en. Tällä hetkellä nuo pienet suojelusta tarvitsevat ihmistaimet pakottavat taas luottamaan, että joku pitää meistä huolen. Kyllä nykymaailmassa mielestäni kovastikin kaivattaisiin jonkinlaista arvopohjaa tälle joskus niin olemattomalle olemiselle jota elämäksikin kutsutaan. Nykyelämää arvottavat ulkonäkö, raha, kiire, kiire, kiire, ja usein minä itse - minun aikani, tarpeeni, haluni.

Aivan hirvittävän äimistyneen naurunpyrskähdyksen aiheutti sanomalehden uutinen tänä aamuna: Monet vanhemmat eivät nykyään halua kastaa lastaan koska eivät halua tehdä sellaista päätöstä lapsen puolesta!! Lapsi saa sitten sopivan ajan tullen päättää itse, haluaako vaiko eikö. Niin, mutta ku "määäää haluan" - tai sitten en. Uskomatonta nimenomaan. Naurettavaa suorastaan. Mutta niin ihanan modernia!

Minä halusin olla vanhanaikainen ja antaa jokaiselle lapselleni kasteen tuoman turvan. Olenhan sen saanut itsekin. Mitäpä muutakaan minä voin?