Kumma kevätpörrö

On se vaan erikoista. Tuo kevään valo. Ensin se on yleensä noin helmikuussa inhottavaa, valjua, kalpeaa ja kylmää valoa, usein se siivilöityy lumisateen läpi. On kylmää, ei vielä keväistä. Masentavaa valoa. Tekee mieli syödä sokeroitu hevonen esimerkiksi. Tai kolme kanelisokeripullaa peräkkäin, koska ei hevosia syödä (muuta kuin tietämättään jonkin muun seassa). Olen melko varma, että itse leipomissani kanelisokeripullissa ei ole Vieskerin Virettä.

Sitten aurinko alkaa oikeasti pikkuhiljaa lämmittää, paistaa matalalla, vähän aikaa päivästä, eikä aiheuta muuta kuin sen että huomaa että joulu oli jo aikaa sitten eikä joulusiivous ole enää voimassa. Ei auta enää kynttilöitä sytytellä. Vesisanko, rätti ja sitruunantuoksuinen pesuaine auttavat vähän. Vaatehuone on tyhjennettävä. Samoin kaikki kaapit. On varattava kirpputoripöytä. Hinnoiteltava. Kaikki vuoden aikana käyttämättä ollut tavara pois! Tyhjäksi, siistiksi, pölyttömäksi!

Sitten mennään pari viikkoa eteenpäin. Aurinko alkaa ihanasti lämmittää. Keltaista, lämmintä valoa joka jo oikeasti tuntuu lupaavalta. Lisää energiaa. Juoksuohjelma, tarkoituksena juosta puolimaraton syyslomalla. Hiihtoa kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Vauvan sormiruokailua. Tippuvat rännit. Narsisseja pihalle. Uusia reseptejä. Iltaisin ulkona liikkuvia lapsia. Valoavaloavaloa. Tervetuloa ihana kevätpörrö!!

Voiko palavan dynamiitin sammuttaa makaronilaatikolla? Voi, jos on riittävän nopea.

Meillä ei ole ollut hiljaista. Tai siis yhtään hiljaisempaa, vaikka Isoveli on ollut leirikoulussa. Isoveli kun ei meillä ole se äänekkäin lenkki. Toki hän saa irtoamaan kiljahduksia siskoista Iso, Keski ja Pikku ihan kiitettävästi, joten välillisesti hän aiheuttaa kyllä ääntä. Mutta siis kaikenkaikkiaan, me naiset olemme pitäneet huolen, että hiljaista ei ole ollut.

Meni neljä päivää, että minulle tuli ikävä. Yhtäkkiä vain pieni ikävän läikähdys tulvahti läpi, nopeasti. Pieni ajatus Isoveljestä pyjamahousuissa keittiössä syömässä iltapalaa. Ihan sellainen olo, että olisipa kiva häntä halata. Vaikkakin se ei ole kovin yleistä, koska se on nykyään hänen mielestään ehkä maailman turhinta touhua (tykkää kumminkin, kaikkihan me sen tiedämme, ettei kukaan tarvitse halausta enemmän kuin teinipoika!) Hänessä alkaa jo kuitenkin olla sellaista rauhoittavaa, orastavaa miehisyyttä, jota tulee tämän naisenergian keskellä joskus jopa naisella ikävä!

Voi luoja, kun näistä naisista on kyse, sota on yleensä valmis ihan sekunnissa. Tänään syttyi taas yksi pieni maailmanluokan sellainen. Isosiskon koulumatka oli taas kestänyt vähän pidempään. Noin tunnin, matkaahan on huikeasti kaksi kilometriä. Laskeehan siinä verensokeri. Ja jos verensokeri on oikeinkin matala, nuori tyttö saattaa muuttua dynamiitiksi. Siinä istui pötkö dynamiittia pöydässä, ja minä koetin äkkiä syöttää sille Hyvän Miehen valmistamaa makaronilaatikkoa (olin käskenyt aamulla tehdä, korvaukseksi siitä vessan pesemättömyydestä, koska minä lähdin pikkuisten kanssa oikein hurvittelemaan, perhekerhoon). Aika jännittävää se on, kun huomaa, että sytytyslanka jo palaa hyvää vauhtia, eikä se ole edes kovin pitkä ja minä koetan sanoa, että laitetaanko ketsuppia, yritä nyt tyttö hyvä lapioida sitä suuhun, ennen kun räjähdät. Ei me sitten ehditty. Ja kuka nyt tosiaan voisi olla suuttumatta, itkemättä, karjumatta, U L V O M A T T A, jos Äiti ei lupaa ommella kissapukua pääsiäiseksi, kun on jo K O L M E vuotta käyttänyt S A M O J A vaatteita virpomisessa. Että hän voi ToDeLLakin ommella sen vaikka aivan itse! Ja niin edelleen. Niin, kuka tosiaan voi olla suuttumatta, karjumatta, ulvomatta? No en minä ainakaan. Tai kyllä minä hetken yritin. Pysyin rauhallisena, selitin (aika kovalla äänellä) ettei virpominen ole mikään pukukilpailu vaan vanha perinne ja että silloin minun mielestäni pukeudutaan noidiksi, ei pupuiksi, ei kissoiksi ja että minä vihaan nykyään ompelemista, enkä todellakaan aio ommella kissapukua ja virpomaan ei ole pakko mennä jos ei halua ja että kirpparilta voidaan hakea eurolla uusi essu vaikka kukaan ei muista, millainen essu neidillä on ollut vuosina -10, -11 ja -12. Vaan ei auttanut enää makaroonit ei ketsupit. Niinpä minäkin sitten räjähdin, nappasin näppärästi poninhännästä kiinni, passitin omaan huoneeseen ja käskin rauhoittumaan. No rauhoittuihan hän, olihan makaronilaatikko jo ehtinyt vaikuttaa. Vähän myöhässä tosin, mutta kuitenkin. Vielä pienimuotoinen muutto pesuhuoneeseen (koska se on ainoa lukollinen paikka) ja asia olikin siltä erää ohi. Anna Anteeksi ja saat ja toisin päin ja en tarkoittanut mitä sanoin. Paitsi että kissapukua en ompele. Tervetuloa kotiin huomenna, Isoveli :)

Whoopies ja football ja niin se Naistenpäivä

Naistenpäivä. Ihana päivä olemassa, vaikka osaammehan me naiset tehdä itsestämme numeron muutenkin! Nyt on käymässä samoin kuten aina. Siis kun minä olen kotiäitinä. Hyvä Mies näyttää sopeutuvan siihen, että talossa on K O D I N H O I T A J A . Tänään vähän pimahdin. Naistenpäivän oikeudella. Mainitsin, että muistaako hän ollenkaan, että voisi joskus ottaa vessaharjan käteen? Että kuinkahan likaiseksi vessa saisi tulla, ennenkin se harja löytäisi tiensä pönttöön? Eipä siihen oikein ollut Miehellä vastausta, myönsi vain, ettei juuri ole tullut hetkeen pestyä. Kuulemma kyllä pesisi, jos se oikein likaiseksi ehtisi päästä. Hauskinta tässä toki oli keskustelua seuranneen Isoveljen kommentti: "No jos mä olisin noin niinku tuollaisen määräysvallan alla, niin emmä ny ainakaan mitään vessaa pesisi, ennenkuin mulle sanotaan, että pese se vessa." WHAAAT? Oikein tulkittu? Äärimmäistä tunneälyä?

Naistenpäivän kunniaksi kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa jalkapalloa, livenä. Mukavaahan se oli; komeita nuorukaisia, kovaa vauhtia, vaarallisia tilanteita. No myönnän, parasta oli se, ettei kukaan huutanut äitiä, sain istua pää tyhjänä (koska en oikeasti ymmärrä jalkapallosta yhtään mitään), välillä vain nostaen katseen hallin kattoa kohti, koska silmäni kuitenkin automaattisesti seurasivat pallon liikkeitä. Siinä kuitenkin nuorukaisia seuratessani ajatukset alkoivat luonnollisesti harhailla. Mutta ei suinkaan nyt siihen suuntaan, mihin varmaan heti ajattelette. Ei... EI! Vaan mietin, että noilla kaikilla nuorilla miehillä on äidit, he kyllä varmaan tykkäävät kovasti äideistään, vaikka ovatkin jo aikuisia ja itsenäisiä ihmisiä. Sellaisiahan sitä on tapana jalkapallopelissä miettiä. Olisikohan se liittynyt siihen, että minulla oli jo ikävä puolivuotiasta Pikkuveljeä? Pulleita ranteita ja ihanan tuoksuista pientä suukkosuuta. Oih, kyllä pienet miehet voittavat tällä hetkellä 100-0 isot miehet. Voitte kysyä vaikka Hyvältä Mieheltä.

Ja Whoopies- kakkukeksit voittavat kaikki muut herkut 100-0! Bongasin reseptin eräästä ketjun lehdestä, enpä ollut aiemmin kiinnittänyt huomioita moisiin Amerikan hömpötyksiin. Mutta voi miten ihanaa joku voi olla. Whoopies Mascarponepuolukkatäytteellä - taivaallista. Tosin en ole muita maistanut, varmaan menettelevät suklaisina, suklaatuorejuustotäytteellä, kermalla, sokerilla... Suloisen Naisellista!

Pelkoa ja kriisejä

On sekä vaan kumma, että ihmisellä pitää aina ajoittain olla kriisejä. Tai eihän se kumma ole, kriisit auttavat ehkä kasvamaan ihmisenä tai siirtymään jollekin toiselle asteelle elämässä. Minulla ei ollut oikein hyvä teini- ikä siinä mielessä, että kaikki kapinointiyritykset menivät lähes hukkaan kun kukaan ei ollut kiinnostunut niistä, joten tuli tehtyä monenlaista hullua. Piti vain sitten itse oppia tyhmyyksistään. En siis koe ollenkaan että oma teini- ikäni olisi täyttänyt ne vaatimukset joita sille kuuluu. Aion todellakin korjata tämän tilanteen omien nuorieni kohdalla! Voi voi, sori vaan Isoveli, ei voi mitään. Siirtyäksesi seuraavalle asteelle tarvitset vähän lempeää kurinpitoa.

Suurin kriisi minulla tuntui olevan noin 20- vuotiaana, kun en muistaakseni ollenkaan tiennyt mikä tai kuka olen ja onko minussa mitään järkeä? Siinä sitä vain sitten yritettiin opiskella ja samalla vietettiin railakasta opiskelijaelämää. Ja siitäkin selvittiin. Identiteetti on kai löytynyt perheen ja lapsien myötä, tällä hetkellä on niin kiire, ettei ehdi kriisiytyä. Seuraavaa siis odotellessa, varmaan se on se kuuluisa viidenkympin villitys. Sitten sitä huomaa, että niin enhän minä olekaan se joka olen luullut olevani kaksikymppisestä asti vaan aiiiivan joku muu. Mahtavaa...

Aikuiseksi kasvamisessa on ikävää se, että alkaa ajatella niin ikävästi. Kaikki kiva katoaa. Näkyy vain sotkua, kalliita asioita, saasteita, nälänhätää, sotia. Sairauksia, tyhjiä tilejä, laskujen eräpäiviä. Maailmanloppuja. Kärjistetysti siis.Onkohan minulla sittenkin nyt joku kriisi, olenko siirtymässä jollekin seuraavalle asteelle - asteelle, jolloin minusta tulee... Apua, tätä vastaan on taisteltava, haluan jäädä edelliselle tasolle, jolloin kaikki ei pelottanut niin paljon.

Minulla on niin ihania lapsia, koko kirjo pian, teini- iästä pieneen pulleroiseen vauvaan asti. Valtavasti rikkautta, jota ei rahalla saa ja johon saa myös menemään kaikki rahansa, ihan kaikki. Hermot menee, rahat menee, aika menee, mutta saan takaisin jotain niin ihanaa, että aivan sama. Tämä valtava rakkaus jokaista lasta kohtaan tuo mukanaan pelkoa ja huolta. Kunpa lapseni pärjäisivät elämässä ja pysyisivät terveinä ja elossa vanhoiksi saakka. Kunpa maailma olisi vielä heillekin hyvä paikka asua. Siihen saakka, en kai voi muuta kuin elää jokaisen päivän kuin viimeisen, niin se on.

Asiasta olohuoneeseen; joulu oli jo, kai huomaat sen?

Vuokrataan: Joulutunnelma

Miten tuntuu, että joulufiilistä on vuosi vuodelta vaikeampi tavoittaa? Tai sitten se tulee ihan väärään aikaan, kadotakseen jo poiskin ennen aikojaan? Kun tulee aika viritellä jouluvaloja ikkunoihin, se ei tunnukaan niin ihanalle. Lapsuuden joulutunnelmia on vaikea enää tavoittaa ja se johtunee vain siitä, että jouluvaloja kaapista kaivaessa tuntuu, että se oli edellisviikolla, kun ne sinne työnsi. Torstai on joka toinen päivä ja kuukausi sitten oli heinäkuu, nyt jo joulukuu. Lapsena kaikki tuntui kestävän niin paljon kauemmin; kesät, talvet, joulukin. Mitä enemmän tulee ikää, sitä nopeammin aikaa kuluu, oletan. Kohta se on kai joulu ainainen!

Kyllähän minä joulusta totisesti tykkään, täytyy tavoitella tunnelmaa kaikin keinoin. Ehkä glögi auttaa. Isosiskon pianolla soittama "Joulupuu on rakennettu". Tai lumi. Ehkäpä tärkein tehtäväni tänäänkin on luoda lapsilleni muistoja, joiden avulla he sitten taas rakentavat tulevaisuudessa omia jouluperinteitään. Siispä ensi torstaina piparkakkuja leipomaan.

Retroäiti

Minä niin haluaisin suojella lapsuutta. Ajatusmaailmani tuntuu tökkäävän jatkuvasti nykymaailman menoon. Joka paikassa kyllä puhutaan lapsuuden puolesta, mutta missään se ei oikeasti näy. Uskaltaisin väittää, että lähes kaikki mitä lapsilla on, on aikuisten luomaa. Taitaa olla jopa fakta. Vain lasten oma leikki ja tekeminen on lasten luomaa. Kuinka moni lapsi saa nykyään edes viisivuotiaaksi saakka leikkiä rauhassa ilman jonkin sortin ohjattua toimintaa? Eipä sillä että siitä nyt haittaakaan olisi jos lapsi käy kerran viikossa muskarissa tai satujumpassa, mutta ei lapsi sitä kyllä tarvitse eikä vaadi, jos ei äiti tai isi osaa asiaa hänelle esittää. Äidin ja isin unelmatko ne lapsuutta ohjaavat?

Koulu on lapselle täyttä työtä ja opettaa sitoutumaan mitä parhaimmalla tavalla. Moniko aikuinen vaatii itseltään työn lisäksi vielä sitä, että jaksaa harrastaa jotain viitenä tai kuutena päivänä viikossa? Toki lapsilla taitaa olla energiaa vähän enemmän kuin aikuisilla. Mutta onko se kaikki pakko tuhlata yhteen, kahteen tai jopa kolmeen ohjattuun, mieluiten kilpailuhenkiseen harrastukseen? Voisiko ajatella että isommankin lapsen on hyvä olla kavereiden kanssa, tehdä jotain luovaa tai keksiä tekemisensä itse tai mikä pahinta, ihan vain olla, tekemättä mitään? Kauhea ajatuskin monelle nykymaailmassa. Lomat ovat sitä varten että tietoisesti ollaan tekemättä mitään, muun ajan voi sitten tukka putkella mennä menojaan. Kiirehtiä, kilpailla, juosta kellon kanssa, tehdä työtä pystyäkseen maksamaan laskut elämästä, jota ei edes oikeasti ehdi elää.

Luin uutisen Joel Jostakin, huippuluokan nuori jalkapallonpelaaja, joka haluttiin ostaa Suomesta ulkomaille kahdella miljoonalla eurolla. Sen arvoinen on lapsuus ja nuoruus joka on vietetty jalkapallokentällä. Siis todella arvokas! Onkohan Joel muuta ehtinyt oppia elämästä? Toivottavasti kuitenkin, koska sitten kun ura loppuu, olisi kiva että on muutakin kuin millejä kukkarossa. Kyllä Joel osaa varmaan ruokaakin laittaa ja hoitaa lapsia. Tai no toisaalta, voihan Joel palkata kokin ja lastenhoitajan. Vaimoa pitää kyllä osata helliä ja arvostaa aivan itse, siihen kun ei rahallakaan saa ketään palkattua - joutumatta itse paitsioon.

Olin Isosiskon ja Keskisiskon kanssa lenkillä. Ohitimme laavun ja ehdotin Isosiskolle, että hän voisi pitää kymppisynttärit laavulla, paistettaisiin makkaraa ja vaahtokarkkia. "No joo siis jos mä olisin syntynyt joskus vuonna 71 niinku ku sä oot ollu lapsi, niin ehkä sitten, mutta ei enää nykyään." No jaa, joskus minustakin tuntuu, että olen hieman retro äidiksi. Olisi pitänyt saada olla äiti 70- luvulla. Silloin synttäritkin olisi riemuiten otettu vastaan, ihan vaikka laavulla.

Siivooja vs bloggaaja

Ihan vain kannustusta saadakseni aloin miettiä ääneen, että mitähän järkeä tällaisessa blogin kirjoittamisessa oikein on? Oletin saavani vastauksia että sehän on hienoa ja eihän siihen nyt mitään erityistä syytä tarvita. Ja sen sellaista. Hyvä Mies sanoi kuule miettineensä ihan samaa. Tai siis ei ollut miettinyt, mutta kun nyt kysyin niin hänen mielestään ei sitten niin yhtään mitään järkeä. Hän jäi pohtimaan, onko ajatuksena vain saada mainetta ja kunniaa eli miksei samoja asioita voisi kirjoittaa paperille ja työntää sitten pöytälaatikkoon? No voisi varmaan, mutta vähän turhalta se tuntuu, eipä ole tullut kirjoitettua. Päinvastoin yritän pitää laatikot mahdollisimman tyhjänä kaikesta paperista. Pakkohan sitä oli alkaa sitten puolustella ja keksiä hyviä syitä. Vertasin asiaa siihen, että miksi jotkut ihmiset kirjoittavat kirjoja tai näyttelevät? Viihdyttääkseen kanssaihmisiä, toteuttaakseen itseään, kai. Kaikilla ihmisillähän toki ei samanlaista tarvetta ole; temperamenttieroista riippuen toisilla on kovempi tarve jakaa elämäänsä kuin toisilla. Toiset vain tykkäävät katsella toisten elämää kun ne toiset jakavat sitä niille toisille! Muodossa tai toisessa.

Koska kaikki aikani kuluu nykyään rakasta älykästä puhelintani hiplaten (olen saanut huomautuksia) ja vähän myös vaippoja vaihtaen, rintaraivareita taltuttaen, imettäen, peppuja pesten, satuja lukien, ruokaa laittaen, kaupassa käyden, leipoen, kissalle karjuen, lapsille motkottaen tai halien, iltarukouksia lukien, pyykkivuoria valloittaen, järjestäen, kaappeja läpikäyden, läksyjä tarkastaen, kutoen, harrastuksissa kuskaten, lenkkeillen ja äitien kanssa seurustellen, päätin ottaa avukseni siivoojan, että aikani kuluisi vähän vähemmän siivoten. Kerran kuukaudessa vieraileva siivooja ei tosin ihan kauheasti tässä taloudessa auta... Edeltävän illan käytän talon järjestämiseen niin että meillä on todella siistiä siivoojan tulla. Aamulla laitan kellon herättämään kello 7, että ehdimme pois alta kun siivooja tulee kello 8. Sitten lorvimme jossain melkein neljä tuntia. Tulemme ihanan siistiin kotiin, joka on sellainen noin toiset neljä tuntia. Illalla voikin jo pyyhkiä keittiön lattian märällä mopilla. Ihanaa kun käy siivooja!

Ja vielä kehuakseni puhelinta; Isoveli sai uskonnon kotitehtäväksi keskustella kotona siitä, mikä tekninen laite on vaikuttanut perheen arkeen eniten. Hän käveli keittiöön, löi uskonnonkirjan pöytään ja kertoi tehtävän aiheen jatkaen samaan hengenvetoon, että ei tarvitse enää keskustella: "Mä kirjoitin siihen jo että iPhone 4S. Sen jälkeen kun äiti ja iskä sai ne, ne ei oo muuta tehny ku rämpänny niiden puhelimia." No ehkä, mutta kun se vaan on niin kätevä! Siis niin kätevä!