Pelkoa ja kriisejä

On sekä vaan kumma, että ihmisellä pitää aina ajoittain olla kriisejä. Tai eihän se kumma ole, kriisit auttavat ehkä kasvamaan ihmisenä tai siirtymään jollekin toiselle asteelle elämässä. Minulla ei ollut oikein hyvä teini- ikä siinä mielessä, että kaikki kapinointiyritykset menivät lähes hukkaan kun kukaan ei ollut kiinnostunut niistä, joten tuli tehtyä monenlaista hullua. Piti vain sitten itse oppia tyhmyyksistään. En siis koe ollenkaan että oma teini- ikäni olisi täyttänyt ne vaatimukset joita sille kuuluu. Aion todellakin korjata tämän tilanteen omien nuorieni kohdalla! Voi voi, sori vaan Isoveli, ei voi mitään. Siirtyäksesi seuraavalle asteelle tarvitset vähän lempeää kurinpitoa.

Suurin kriisi minulla tuntui olevan noin 20- vuotiaana, kun en muistaakseni ollenkaan tiennyt mikä tai kuka olen ja onko minussa mitään järkeä? Siinä sitä vain sitten yritettiin opiskella ja samalla vietettiin railakasta opiskelijaelämää. Ja siitäkin selvittiin. Identiteetti on kai löytynyt perheen ja lapsien myötä, tällä hetkellä on niin kiire, ettei ehdi kriisiytyä. Seuraavaa siis odotellessa, varmaan se on se kuuluisa viidenkympin villitys. Sitten sitä huomaa, että niin enhän minä olekaan se joka olen luullut olevani kaksikymppisestä asti vaan aiiiivan joku muu. Mahtavaa...

Aikuiseksi kasvamisessa on ikävää se, että alkaa ajatella niin ikävästi. Kaikki kiva katoaa. Näkyy vain sotkua, kalliita asioita, saasteita, nälänhätää, sotia. Sairauksia, tyhjiä tilejä, laskujen eräpäiviä. Maailmanloppuja. Kärjistetysti siis.Onkohan minulla sittenkin nyt joku kriisi, olenko siirtymässä jollekin seuraavalle asteelle - asteelle, jolloin minusta tulee... Apua, tätä vastaan on taisteltava, haluan jäädä edelliselle tasolle, jolloin kaikki ei pelottanut niin paljon.

Minulla on niin ihania lapsia, koko kirjo pian, teini- iästä pieneen pulleroiseen vauvaan asti. Valtavasti rikkautta, jota ei rahalla saa ja johon saa myös menemään kaikki rahansa, ihan kaikki. Hermot menee, rahat menee, aika menee, mutta saan takaisin jotain niin ihanaa, että aivan sama. Tämä valtava rakkaus jokaista lasta kohtaan tuo mukanaan pelkoa ja huolta. Kunpa lapseni pärjäisivät elämässä ja pysyisivät terveinä ja elossa vanhoiksi saakka. Kunpa maailma olisi vielä heillekin hyvä paikka asua. Siihen saakka, en kai voi muuta kuin elää jokaisen päivän kuin viimeisen, niin se on.

Asiasta olohuoneeseen; joulu oli jo, kai huomaat sen?

Vuokrataan: Joulutunnelma

Miten tuntuu, että joulufiilistä on vuosi vuodelta vaikeampi tavoittaa? Tai sitten se tulee ihan väärään aikaan, kadotakseen jo poiskin ennen aikojaan? Kun tulee aika viritellä jouluvaloja ikkunoihin, se ei tunnukaan niin ihanalle. Lapsuuden joulutunnelmia on vaikea enää tavoittaa ja se johtunee vain siitä, että jouluvaloja kaapista kaivaessa tuntuu, että se oli edellisviikolla, kun ne sinne työnsi. Torstai on joka toinen päivä ja kuukausi sitten oli heinäkuu, nyt jo joulukuu. Lapsena kaikki tuntui kestävän niin paljon kauemmin; kesät, talvet, joulukin. Mitä enemmän tulee ikää, sitä nopeammin aikaa kuluu, oletan. Kohta se on kai joulu ainainen!

Kyllähän minä joulusta totisesti tykkään, täytyy tavoitella tunnelmaa kaikin keinoin. Ehkä glögi auttaa. Isosiskon pianolla soittama "Joulupuu on rakennettu". Tai lumi. Ehkäpä tärkein tehtäväni tänäänkin on luoda lapsilleni muistoja, joiden avulla he sitten taas rakentavat tulevaisuudessa omia jouluperinteitään. Siispä ensi torstaina piparkakkuja leipomaan.

Retroäiti

Minä niin haluaisin suojella lapsuutta. Ajatusmaailmani tuntuu tökkäävän jatkuvasti nykymaailman menoon. Joka paikassa kyllä puhutaan lapsuuden puolesta, mutta missään se ei oikeasti näy. Uskaltaisin väittää, että lähes kaikki mitä lapsilla on, on aikuisten luomaa. Taitaa olla jopa fakta. Vain lasten oma leikki ja tekeminen on lasten luomaa. Kuinka moni lapsi saa nykyään edes viisivuotiaaksi saakka leikkiä rauhassa ilman jonkin sortin ohjattua toimintaa? Eipä sillä että siitä nyt haittaakaan olisi jos lapsi käy kerran viikossa muskarissa tai satujumpassa, mutta ei lapsi sitä kyllä tarvitse eikä vaadi, jos ei äiti tai isi osaa asiaa hänelle esittää. Äidin ja isin unelmatko ne lapsuutta ohjaavat?

Koulu on lapselle täyttä työtä ja opettaa sitoutumaan mitä parhaimmalla tavalla. Moniko aikuinen vaatii itseltään työn lisäksi vielä sitä, että jaksaa harrastaa jotain viitenä tai kuutena päivänä viikossa? Toki lapsilla taitaa olla energiaa vähän enemmän kuin aikuisilla. Mutta onko se kaikki pakko tuhlata yhteen, kahteen tai jopa kolmeen ohjattuun, mieluiten kilpailuhenkiseen harrastukseen? Voisiko ajatella että isommankin lapsen on hyvä olla kavereiden kanssa, tehdä jotain luovaa tai keksiä tekemisensä itse tai mikä pahinta, ihan vain olla, tekemättä mitään? Kauhea ajatuskin monelle nykymaailmassa. Lomat ovat sitä varten että tietoisesti ollaan tekemättä mitään, muun ajan voi sitten tukka putkella mennä menojaan. Kiirehtiä, kilpailla, juosta kellon kanssa, tehdä työtä pystyäkseen maksamaan laskut elämästä, jota ei edes oikeasti ehdi elää.

Luin uutisen Joel Jostakin, huippuluokan nuori jalkapallonpelaaja, joka haluttiin ostaa Suomesta ulkomaille kahdella miljoonalla eurolla. Sen arvoinen on lapsuus ja nuoruus joka on vietetty jalkapallokentällä. Siis todella arvokas! Onkohan Joel muuta ehtinyt oppia elämästä? Toivottavasti kuitenkin, koska sitten kun ura loppuu, olisi kiva että on muutakin kuin millejä kukkarossa. Kyllä Joel osaa varmaan ruokaakin laittaa ja hoitaa lapsia. Tai no toisaalta, voihan Joel palkata kokin ja lastenhoitajan. Vaimoa pitää kyllä osata helliä ja arvostaa aivan itse, siihen kun ei rahallakaan saa ketään palkattua - joutumatta itse paitsioon.

Olin Isosiskon ja Keskisiskon kanssa lenkillä. Ohitimme laavun ja ehdotin Isosiskolle, että hän voisi pitää kymppisynttärit laavulla, paistettaisiin makkaraa ja vaahtokarkkia. "No joo siis jos mä olisin syntynyt joskus vuonna 71 niinku ku sä oot ollu lapsi, niin ehkä sitten, mutta ei enää nykyään." No jaa, joskus minustakin tuntuu, että olen hieman retro äidiksi. Olisi pitänyt saada olla äiti 70- luvulla. Silloin synttäritkin olisi riemuiten otettu vastaan, ihan vaikka laavulla.

Siivooja vs bloggaaja

Ihan vain kannustusta saadakseni aloin miettiä ääneen, että mitähän järkeä tällaisessa blogin kirjoittamisessa oikein on? Oletin saavani vastauksia että sehän on hienoa ja eihän siihen nyt mitään erityistä syytä tarvita. Ja sen sellaista. Hyvä Mies sanoi kuule miettineensä ihan samaa. Tai siis ei ollut miettinyt, mutta kun nyt kysyin niin hänen mielestään ei sitten niin yhtään mitään järkeä. Hän jäi pohtimaan, onko ajatuksena vain saada mainetta ja kunniaa eli miksei samoja asioita voisi kirjoittaa paperille ja työntää sitten pöytälaatikkoon? No voisi varmaan, mutta vähän turhalta se tuntuu, eipä ole tullut kirjoitettua. Päinvastoin yritän pitää laatikot mahdollisimman tyhjänä kaikesta paperista. Pakkohan sitä oli alkaa sitten puolustella ja keksiä hyviä syitä. Vertasin asiaa siihen, että miksi jotkut ihmiset kirjoittavat kirjoja tai näyttelevät? Viihdyttääkseen kanssaihmisiä, toteuttaakseen itseään, kai. Kaikilla ihmisillähän toki ei samanlaista tarvetta ole; temperamenttieroista riippuen toisilla on kovempi tarve jakaa elämäänsä kuin toisilla. Toiset vain tykkäävät katsella toisten elämää kun ne toiset jakavat sitä niille toisille! Muodossa tai toisessa.

Koska kaikki aikani kuluu nykyään rakasta älykästä puhelintani hiplaten (olen saanut huomautuksia) ja vähän myös vaippoja vaihtaen, rintaraivareita taltuttaen, imettäen, peppuja pesten, satuja lukien, ruokaa laittaen, kaupassa käyden, leipoen, kissalle karjuen, lapsille motkottaen tai halien, iltarukouksia lukien, pyykkivuoria valloittaen, järjestäen, kaappeja läpikäyden, läksyjä tarkastaen, kutoen, harrastuksissa kuskaten, lenkkeillen ja äitien kanssa seurustellen, päätin ottaa avukseni siivoojan, että aikani kuluisi vähän vähemmän siivoten. Kerran kuukaudessa vieraileva siivooja ei tosin ihan kauheasti tässä taloudessa auta... Edeltävän illan käytän talon järjestämiseen niin että meillä on todella siistiä siivoojan tulla. Aamulla laitan kellon herättämään kello 7, että ehdimme pois alta kun siivooja tulee kello 8. Sitten lorvimme jossain melkein neljä tuntia. Tulemme ihanan siistiin kotiin, joka on sellainen noin toiset neljä tuntia. Illalla voikin jo pyyhkiä keittiön lattian märällä mopilla. Ihanaa kun käy siivooja!

Ja vielä kehuakseni puhelinta; Isoveli sai uskonnon kotitehtäväksi keskustella kotona siitä, mikä tekninen laite on vaikuttanut perheen arkeen eniten. Hän käveli keittiöön, löi uskonnonkirjan pöytään ja kertoi tehtävän aiheen jatkaen samaan hengenvetoon, että ei tarvitse enää keskustella: "Mä kirjoitin siihen jo että iPhone 4S. Sen jälkeen kun äiti ja iskä sai ne, ne ei oo muuta tehny ku rämpänny niiden puhelimia." No ehkä, mutta kun se vaan on niin kätevä! Siis niin kätevä!

Arvo ja Usko

Olen kai vanhamielinen jo nykyään, lähennellessäni tuota neljänkympin hienoa (ihan oikeasti) ikää. Tai kypsä, miten sen nyt kulloinkin haluaa muotoilla. Kalkkis jopa? Kyse on siis siitä, että väistämättä elämänkatsomus ja arvot alkavat muokkautua kun ikää tulee lisää, vaikken olisi koskaan uskonut tulevani yhtään viisaammaksi kuin mitä milloinkin olen jossain iässä ollut.

Nuo uskonasiatkin nimenomaan; en ole koskaan mikään tapakristitty ollut ja välillä on kovinkin syvälliset mietteet vaivanneet päätä, olen uskonut ja sitten taas en. Tällä hetkellä nuo pienet suojelusta tarvitsevat ihmistaimet pakottavat taas luottamaan, että joku pitää meistä huolen. Kyllä nykymaailmassa mielestäni kovastikin kaivattaisiin jonkinlaista arvopohjaa tälle joskus niin olemattomalle olemiselle jota elämäksikin kutsutaan. Nykyelämää arvottavat ulkonäkö, raha, kiire, kiire, kiire, ja usein minä itse - minun aikani, tarpeeni, haluni.

Aivan hirvittävän äimistyneen naurunpyrskähdyksen aiheutti sanomalehden uutinen tänä aamuna: Monet vanhemmat eivät nykyään halua kastaa lastaan koska eivät halua tehdä sellaista päätöstä lapsen puolesta!! Lapsi saa sitten sopivan ajan tullen päättää itse, haluaako vaiko eikö. Niin, mutta ku "määäää haluan" - tai sitten en. Uskomatonta nimenomaan. Naurettavaa suorastaan. Mutta niin ihanan modernia!

Minä halusin olla vanhanaikainen ja antaa jokaiselle lapselleni kasteen tuoman turvan. Olenhan sen saanut itsekin. Mitäpä muutakaan minä voin?

Suola, kirveli ja basilika

Oikeastaan se, että kaikki ei aina mene niinkuin suunnittelee, on elämän suola. Siis jos asiat menevät sillä tavalla sopivasti pieleen. Liika on sentään liikaa. Itselläni ei ole viime vuosilta suuria kokemuksia pieleen menemisestä, joten menetän hermoni yleensä aika pienenkin vastoinkäymisen kohdalla. Esimerkiksi jos on suunnitellut tekevänsä valkosuklaajuustokakun ja löytää kaapista vain 72 grammaa suklaata 100 gramman sijasta, ei todellakaan naurata. Vihainen tekstiviesti suklaantuhoajalle ja muutama voimasana auttavat ja siinä kohtaa jo huomaa, että oikeastaan kakusta saa varmaan ihan hyvä tuolla 72 grammallakin kun laittaa vaan vähän enemmän kermaa. Tai kun puhelimesta katoaa kaikki; puhelinnumerot, valokuvat, sovellukset. Onneksi löytyy setiä, jotka 40 eurolla palauttavat kaiken ennalleen. Yritän siis opetella pääsemään yli pienistä vastoinkäymisistä ja antamaan itselleni ja muille anteeksi pikkukömmähdykset. Niin kauan kuin pieleen menee vaan sen verran että lopuksi naurattaa, on kyse elämän suolasta. Siinä kohtaa kun suola alkaa jo kirvellä, voi vaan muistella aikoja, kun ei niin kirvellyt. Nautitaan siis niistä päivistä jotka oikeasti ovat hyviä ja onnellisia, pienten vastoinkäymisten kera. Ja se en ollut todellakaan minä joka olin syönyt sen suklaan!

Elämän suola ovat ehdottomasti myös ystävät. Alan vihdoin vasta sulattaa isoa jytkyä, joka tapahtui jo reilusti yli vuosi sitten. Yhdet vanhimmista ja rakkaimmista ystävistämme tulivat 400 kilometrin päästä ja rakensivat kotinsa 1,5 kilometrin päähän meistä. Näiden noin 500 päivän aikana olemme pääasiassa syöneet yhdessä; äitien ja pienten kesken, äitien ja isien ja pienten kesken, koko perheiden kesken, äitien kesken ulkona, isien kesken mökillä (juotiin varmaan enemmän kun syötiin), mutta toki on myös ulkoiltu, leikitty, odotettu ja synnytetty ja vietetty kahdet ristiäiset ja muutamat muut juhlat. Ystävät ovat tuki ja turva, tuovat elämään suunnattomasti iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vertaistuesta puhumattakaan! Olen kiitollinen kaikista rakkaista ystävistäni.

Ps. Pieni äiti, isot annokset- kirjoitus taisi kertoa tästä samasta aiheesta. Toistan siis itseäni aivan kuin Vauva- lehti.

PPs. Tämä basilikakin on vähän sitä elämän suolaa eikä kirvele yhtään! Naurattaa vain.

Liu Jing riippumatossa

Viime keväänä suurin piirtein tähän aikaan aloittelin ompelijan uraani viemällä ompelukoneen ja saumurin huoltoon, maksamalla itseni kipeäksi, ompelemalla vähän jotakin ja ennenkaikkea aloittamalla blogin pidon. Koneet ovat sittemmin pölyttyneet vaatehuoneessa, Pikkusisko on vetänyt saumurista langat irti, enkä minä saa niitä omin neuvoin paikalleen. Pakkasin kankaat pahvilaatikkoon. Tänä talvena en edes viitsinyt aloittaa minkään valtakunnan kutomista tai virkkausta. Olen tylsä!

Kevät tekee taas tuloaan ja tämä ei ole viime kevät vaan tämä kevät. Päässä alkaa siis taas hurrata huikeita suunnitelmia; nyt pitäisi saada tomaatinsiemenet multaan. En olekaan siis ihan tylsä kun jaksan kuvitella, että kasvattaisin perheelle tomaatteja siemenestä alkaen! Taidan jättää ajattelematta loppuun ajatuksen, kuinka siinä kumminkin lopulta käy;  luultavasti taimet kuolla kuukahtavat kuivuuteen jo ennenkuin pääsen koulimaan niitä isompiin purkkeihin tai vaihtoehtoisesti, jos jopa saan ne isompiin purkkeihin, ne kasvavat ja venyvät vartta tekemättä koskaan hedelmää. Nuokkuvat ja kaatuilevat. Mutta mitä jos oikein päättäisin, voisinko ehkä sittenkin onnistua? Olisihan se tosi hienoa, jos jostakin kerrankin tulisi valmista... Optimistisella asenteella tässä kai pitäisi puskea eteenpäin.

Päättelin viime kesän aikana, että kun meillä on jo Isoveli, Isosisko ja Pikkusisko, niin tuostahan  kerrassaan loogisesti puuttuu jotakin; Pikkuveli. Olen siis toiminut nyt itse idätyspurkkina ja kasvattanut jo aika hyvälle mallille pientä ihmistaimea. Olen fifti-sixti varma, että se on Pikkuveli. Meidän perheemme tarvitsisi vielä Pikkuveljen ja Lohikäärmeen vuoden kunniaksi ympyrä voisi nyt sulkeutua. Olen himpun verran kohtalonuskoinen, tai itseasiassa pesunkestävä fatalistihan minä olen tarkemmin ajateltuna. Uskon myös kiinalaisten juttuihin, koska 700 vuotta vanha kiinalainen hedelmällisyyskalenteri on niin tarkasti ennustanut omien vauvojeni sukupuolen. Minä ja Hyvä Mies olemme kumpikin syntyneet Lohikäärmeen vuonna, samoin Isoveli ja nyt neliömme voisi täydentää Pikkuveli, niin ikään Lohikäärme, tuo Kiinan arvostetuin ja toivotuin horoskooppi. Voisimme tällä vahvalla nelikolla suojella Kukkoa, Tiikeriä ja Hevosta. Juujuu, saatoin olla entisessä elämässäni Liu Jing. Vaikka entisiin elämiin en sentään usko. Ja toisaalta, jos se olisikin sitten Pienin sisko, Lohikäärme se olisi joka tapauksessa ja miksei nelikkoon sopisi kaksi mies- ja kaksi naispuolista Lohikäärmettä. Nähtäväksi jää.

 Tässä sitä nyt vain sitten odotellaan lumien sulamista, pihatöiden alkamista, kesää, grillausta, mukavaa perhe- elämää vailla aikataulutusta koulusta tai vähäisistä harrastuksista. Ja Lohikäärmettä sitten syyskesällä. Kunpa saisin pihan reunaan kymmenen isoa koivua, joiden väliin voisi ripustaa viisi raidallista riippumattoa. Siinäpä olisi ainakin neljä lukutoukkaa nenä kiinni kirjoissaan. Harry Potteria, tyttöjen ja äitien hömppää ja dekkareita. Ai että lukeminen on kivaa, sen olen löytänyt taas ja saanut kirjan jopa loppuun. Tai parikin. Ja mikä parasta; ihanat lapsenikin lukevat. Ja he, jotka eivät lue, minä luen heille. Riippumattojen puutteessa, levitetään lakanalle nurmikolle.

 http://hennahelmi.fi/