Muistan, että ompeleminen on ihan erilaista! Muistan, että käytin yläkoulussakin paljon ratkojaa. Ei huvittanut yhtään ratkoa, mutta pakko oli, kun jälki piti olla hyvää. Useimmiten yritin surauttaa koneella niin sanotusti siitä, mistä aita oli matalin. Eli jos tuli ryttyjä, yli vaan! Ja sitten ratkottiin. Kankaat olivat huonoja, varsinkin paitapuseron ompelu hirveästä kukallisesta (silloin se oli kyllä ihana kangas) lakanakankaasta ei ollut yhtään hienoa. Paidasta tuli aivan hirveä. Hirveä työ ja hirveä paita. Siksi kai olinkin ompelematta vuosia. Ikkunaverhon saumatkin ovat menneet vinoon viime vuosina. Kastemekon ompelin lapsilleni, lakanakankaasta senkin, kun olimme niin nuoria ja vähävaraisia silloin. Ohjeessa se oli tehty pellavasta. Ja siinäkin on yksi rytty saumassa. Linnut sentään kirjoin kultaisella muliinilangalla ja nimet. Kaunishan se on, vaikka en enää pysty sitä pellavaiseksi muuttamaan. Sen jälkeen en ole siis juurikaan ommellut, paitsi niitä vinoja ikkunaverhon saumoja. Ja nyt, yhtäkkiä, minusta tuntuu että minä osaan! Ihan oikeasti. Tarvitsee vaan valita riittävän helppoja töitä! Tarvitaan trikoota ja saumuri. Vähän aikaa vauvanhoidon ja kotitöiden välissä. Ideoita ja unelmia. Ja näillä mennään eteenpäin.
Meidän iki- ihana Pikkusisko harjoittelee näissä kuvissa konttaamista ja vaikka sekään ei vielä luonnistu, siintää mielessä jo myös kahdella jalalla seisominen. Ajatukset ovat koko ajan lennossa. Vauva varmaan unelmoi ja haaveksii, eteenpäin elävän mieli, sanotaan. Sinisissä silmissä näkyy tulevaisuus. Äiti ainakin näkee sen. Kuinka vauvaa voikaan aina ihmetellä. Samat kehitysaskeleet kun kaikilla muillakin ja aina yhtä ihmeellisen ihanaa seurattavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti