Ballerina muistelee

Pikku- Helin tanttu vuodelta 1976

Äitini joskus kirjailema vauvalakana

Näin viime yönä unta, että olin yli 18- vuotiaiden esibaletissa. Siis ilmeisesti oli tarjolla alkeiskurssia kypsemmille henkilöille. Kaikki muut olivat olleet tunneilla jo monia kertoja ja näyttivät noin 20- vuotiailta. Minä selitin aniliininpunaisessa jumppapuvussani ja pörrösukissani opettajalle olleeni tähän asti pienempien tyttöjen, noin 10- vuotiaiden ryhmässä, etten ihan aloittelija ole. Mielestäni teinkin ihan hienosti jotakin jalannostoja. En kyllä nähnyt peilistä, miltä näytin, mutta luulen että tosi hyvälle.

Minulla on ihan oikeasti ollut noin 10- vuotiaana aniliininpunainen jumppapuku, kun naisvoimistelin. Valitettavasti suurin osa kaikista lapsuuteni tavaroista on hukkunut matkan varrelle, myös tuo puku. Nyt se harmittaa aikalailla. Päiväkirjoja ja kortteja ja sen sellaista rekvisiittaa minulla on laatikollinen välikatossa ja olen monesti ajatellut, että ne pitäisi käydä läpi ja seulan kanssa pakata K-6, K-9, K-12, K-15 ja K-18 materiaaliin lapsia varten. Mutta paljon on siis kadonnut. Joskus opiskeluaikoina etsin lapsuudenkodistani usein vanhanaikaista värssykirjaa, jossa oli ihania kiiltokuvia ja tarroja ja ystävien runoiluja. En ikinä löytänyt sitä. Se harmittaa. Ynnä monet lelut, joilla omat lapseni voisivat nyt leikkiä. Onneksi Nalle- neiti sentään on tallella! Ja muutamia pieniä mekkoja omilta vauva- ajoiltani. Jos et ole  koskaan oikein ihmetellyt ja AJATELLUT, missä kaikki kadonneet tavarat ovat (koska jossakin niiden täytyy olla, ellei niitä ole poltettu) niin kannattaa lukea Cecelia Ahernin "Ihmemaa". Siinäpä vastaus kysymykseen. Valloittava teos, etten sanoisi.

Toisaalta nykyään ei voisikaan säästää kaikkea lasten mukanaan tuomaa tavaraa, koska sitä on niin paljon! Mikäs siinä, 70- luvulla käytettiin samoja kumppareita kesät talvet ja juhlatanttu oli ensin vähän iso ja sitten myöhemmin jo tosi pieni ja näin ollen erittäin tunnearvokas. Nyt kun ostetaan uusi tanttu joka juhlaan, niin ei se paljon miltään tunnu, luulisin. Nykylasten ongelma onkin se, että mikään ei tunnu miltään. Aina vaan pitäisi saada hienompi kosketusnäyttökännykkä tai BMX. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä mikä se on; temppupyörä. Omassa elämässäni pyrin siihen, että lapset eivät todellakaan saa kaikkea haluamaansa heti, vaan asioita pitää odottaa ja mahdollisesti ansaitakin jollakin tavalla.

Päiväkirjoihin vielä palatakseni, en oikein osaa sanoa, ovatko ne hyvä vai huono juttu. Lapsuuteeni liittyy onnellisten muistojen ohella myös paljon surua ja ahdistusta, enkä tiedä, mitä sille tekisin. Siis haluanko omien lasteni lukevan huonojen päivien kirjoituksia. Ne ovat sitä K-18 materiaalia.