Hyräilevä mummo ja muita onnenhetkiä

Minä olen mestari tekemään johtopäätöksiä ihmisistä ihan vaan minkä tahansa perusteella. Tänään tein johtopäätöksiä kaupan pihalla, kun hyräilevä mummo käveli perässäni kärryjä hakemaan. Mummo liikkui huonosti, ei meinannut autostaankaan päästä pois ja päättelin hänen kuuluvan ryhmään "pelottavat kuskit". Kun hän koko ajan hyräili perässäni tullessaan, päättelin hänen kuuluvan ryhmään "pelottavat mummot" ja ajattelin vauvaa kainalossa roikottaessani että "älä vain puhu minulle mitään..." Mummolla oli aivan vähän epäilyttävät vaatteetkin päällä; monenlaisia shaaleja ja pontsoja ja erikoinen tanttu. Vauvaa roikottaessani yritin kaivaa kukkarosta sopivia kolikoita ostoskärryjä varten, mutta kas: Vain kahden euron ja 20 sentin kolikkoja ja polettikin taas toisen takin taskussa. Silloin hyräilevä mummo lopetti viereisessä kärryjonossa hyräilyn ja alkoi sittenkin puhua minulle! Tarjosi vaihtorahaa! Änkytin mielelläni vaihtavan kahden euron kolikkoni kahteen 50 senttiseen ja euroon. Siinä vaiheessa jo ihailin mummon isoa vaaleanpunakukallista kolikkokukkaroa joka oli paljon hienompi ja isompi kuin minun vastaava musta ja nahkainen ja pieni. Kiittelin kahteen kertaan mummoa. Mummo ehti edelleni kun asettelin vauvaa kärryihin ja meni hyräillen edelläni kauppaan. Siinä kohtaa jo ihailin myös mummon vaatteita; Oikeastaan tanttu oli oikein kivaa kukallista violettisävyistä kangasta ja kuinka persoonalliset pontsot ja shaalit päällä! Katselin mummon pulleita nilkkoja joissa oli ruskeat rumat sukat ja ajattelin, että tuo mummo on varmaankin joku taiteilija ja varmasti päättänyt olla joka päivä ystävällinen jollekin. Siksi hän varmaan hyräileekin koko ajan niin iloisesti. Ja niin minäkin päätin jälleen tänään sen, mitä olen päättänyt monesti aikaisemminkin: Tehdä joka päivä jokin pieni ja hyvä teko jollekin kanssaihmiselle. En laske siihen mitään kotona tehtäviä kiltteyksiä, vaan mitä vieraampi ihminen, sen parempi... Tosin, koska olen aina kotona, taidan laskea koti- kiltteyksiäkin. Tänään sanoin ainakin kiltisti Hyvälle Miehelle, kun kiittelin häntä siitä, että hän käy töissä ja tienaa meille edes vähän rahaa, kun minä en halua mennä töihin. Tänään aihe on ollut erityisen ajankohtainen, koska minulla on ollut äitiysloman viimeinen päivä ja huomisesta alkaen olen maailman eniten virallisesti Kotiäiti isolla koolla. Kiltti Kotiäiti Kotoilee.

Kotoilukaan ei ole mitään helppoa hommaa. Se vaatii opettelua ja totuttelua siihen, että jos yhäkin vain tekisi mieli lähteä tekemään jotakin johonkin, niin pitää vain malttaa mielensä ja jäädä kotiin. Joskus se on vielä minullekin vaikeaa, mutta olen huomannut, että koko ajan vähemmän edes viitsin lähteä mihinkään. Toisin sanoen, olen laiskistunut. Siinä on kyllä monta hyvää puolta, eikä vähiten se, että säästyy bensaa, rahaa ja luontoa kun jättää aina menemättä sinne mihin on meinannut mennä. Lenkillä kyllä jaksan käydä, koska se on ilmaista, saan raitista ilmaa ja aurinkoa ja kaiken lisäksi, vauvaa on pakko työntää välillä vaunuissa jos meinaa hänet tällä erää saada nukkumaan yli puolen tunnin päiväunia. No, joka tapauksessa, kotoilu näyttää tarttuneen myös lapsiin. Tämä päivä oli vähän tavallista lauantaita ohjelmoidumpi baletin, käsityökerhon "pajapäivän" ja Paapan luona kyläilyn vuoksi ja huomisellekin on tiedossa kyläilyä. Näin tiivis aikataulu ja paikasta toiseen kimpoileminen sai aikaan lapsissakin nurinaa siitä, miksi me koko aika menemme johonkin? Oppi on siis mennyt perille. Ollaan rauhassa ja tylsässä, koska se on aivan tervettä tässä hirveällä vauhdilla liikkuvassa maailmassa.

Onnenhetket keräsin tänään jälleen kerran hyvin pienistä asioista: Katselin Keskisiskoa ikkunasta, hän leikki yksinään pihalla, pyöräilykypärä päässä, liian pieni kurahaalari päällään vesilätäköissä; Suu kävi taukoamatta, pieni keppi kädessä teki jotain työtä. Huikkasin häntä sisälle iltapalalle, mutta ei luvannut ehtiä, koska hänellä on NIIN hyvä leikki kesken. Seurasin Isosiskon akryylivärimaalausta; Voisikohan minusta tulla isona taiteilija? Totesimme, että Isoveli löysi leikin riemun 10- vuotiaana, kun sormiskeittipuisto vain laajenee. Ja katselin, kuinka Paappa tykkää pienestä vauvasta. Lumetkin näyttävät lakeuksilta sulavan. Ja kesä tulee.

Ai niin; kyllä minä ompelinkin tänään yhden pipon perhosella.