Pajunkissoista ja muusta

Kaikki varmaan tietävät Uudentuvan Jussin. Monilla on tapana harrastaakin niitä. Silloin kun me muutimme tähän uuteen kotiin, meidän Uudentuvan Jussin virkaa toimitti kissanpentu, sittemmin Paavoksi nimetty. Paavo oli niin suloinen, niinkuin nyt ikään kissanpennut voivat olla. Minä olen kissaihminen, ehkä myös koiraihminen ja noin niinkun periaatteessa eläin- ihminen, mutta nykyään tämä lapsirakkaus on mennyt aivan eläinrakkauden ohi. Luoja varjele, että koskaan hairahdun ottamaan meidän perheeseen koiraa. Toivon pysyväni järjissäni ja Hyvän Miehen kanssa kannustamme toisiamme tässä asiassa. Aamuna eräänä nappasin vessaan mennessäni mukaan sanomalehden Tori- liitteen, jossa ihmiset myyvät ja ostavat. Silmäilin yläkulmassa olevaa suloista koiranpennun myynti- ilmoitusta. "Älä vaan ihastu siihen" kuului kommentti kahvimukin takaa. No ei vaaraa toistaiseksi. Hyvä Mies alkoi kumminkin puhumaan, kuinka ihmeellinen voi olla Bernin paimenkoira; hän oli työnsä puitteissa päässyt tutustumaan HaliBerni- toimintaan. Siinä lapset saavat halailla ja hoidella viilipyttymäisiä, 70- kiloisia Bernin paimenkoiria. Nyt Hyvä Mies pidät suusi kiinni,  Bernin paimenkoira meille? Ja taas tuimme toisiamme tässä yhteisessä päätöksessä. Vauvoja voidaan hankkia, kun ne sentään oppivat jossain kohtaa käymään itse lenkillä eikä niistä lähde karvaa. Mikä kuolettava vaiva ja omantunnontuska voi ollakaan koirasta vaikka tuohan se paljon iloakin. Ja nyt puhun ihan kokemuksella, on minulla koirakin ollut. En minä nykyään tuon kissakaverin puolestakaan liputa, mutta on siitä toisinaan jotain iloa. En nyt juuri muista mitä, mutta on jotakin. Näin kevään tullen keräämme päivittäin noin 1-5 päästäisen raatoa, myyränpäätä ja suolenpätkää ympäri pihaa. Kuuntelemme pallittoman katin mouruamista. Ja avaamme vesihanaa lorisemaan, koska Hänen Korkeutensa voi juoda vain juoksevaa vettä. Kuljemme tarrarulla ojossa, kissankarvoista meillä ei ole pulaa. Kissa on kiva! Myydään kiva kissa ja kissanluukullinen ulko- ovi samaan hintaan!

Kevät on näistä kissaongelmista huolimatta ihana, ihana, ihana! Onneksi asumme täällä kurjassa pohjoisessa, eihän missään muualla voida iloita näin paljon auringosta ja kesän tulosta. Uskomatonta, miten se riemu voi toistua vuodesta toiseen. Virpomisoksien koristelu- urakka on aloitettu. Onneksi olin viime vuonna niin nokkela (raskautetut yleensä ovat), että säästin kaikki meille tulleet oksat ja nyt ne laitetaan kiertoon. Naapurin Liisa- Inkeri voi siis saada oman vitsansa takaisin. Ihmettelee vaan, että näyttääpä tutulle. Ekologista. Eihän pajujakaan voi sukupuuttoon katkoa.


Sunnuntaisin kuuluu aina vähän itkeä tirauttaa, minusta se on sopivaa ja hyväksikin. Itkeä tirautin, kun ajattelin lempiajatukseni; mihin aika kuluu ja mihin me olemme menossa, mihin on kiire ja kuinka osaisi nauttia tästä hetkestä eikä odotella sit-kua. Yritän kovasti, ja joskus mietin, meneekö tämä nyt sitten siihen yrittämiseen kaikki aika. Että huomaa; oho se meni ja minä vaan yritin. 

Oletteko muuten koskaan yrittäneet juoda kahvia ilman kyytipoikaa? Siis pullaa, keksiä, voileipää...? Minä yritin ja sehän oli aivan järkyttävää. Kaapeista ei löytynyt mitään. Yhden paahtoleivän palasen löysin leipälaatikosta. Paahdetun päälle voita ja omenahilloa. Järkyttävää!