Hengenravintoa, leipää ja sirkushuveja

En ole mitenkään erityisen hengellinen ihminen, mutta iän myötä nuokin asiat joskus mieltä herkistävät. Jostakin syystä, kun ennen vain huokailin pitkästyneenä kirkossa ja laskin kattokruunujen kynttilöitä, nyt aika menee kuunnellessa ja nieleskellessä kyyneleitä. Joulukirkko on koskettava ja oikeastaan lähes ainoa vakituinen kirkossakäynti vuoden aikana. Lasten myötä kirkko on tullut tutummaksi; on kouluunsiunaamisia ja kerhokirkkoja. Näissä kyyneleiden nieleskely ei enää auta, vaan kosteus nousee ihan silmiin asti, vaikka kuinka nielen. Tästä voi päätellä, millainen oli tämän aamun Vauvakirkko. Kattoon oli ripustettu kaikkien paikkakunnallamme viime vuonna syntyneiden vauvojen etunimet. Siellä ne pikku pallerot jokeltelivat, kiljuivat ja itkivät. Suloisia kaikki tyynni ja niin rakkaita.  Meidän herttainen kastepappimme oli itsekin piilottanut kaapunsa alle suloisen kummun, joten todellakin Vauvakirkosta oli kyse. Tein elämäni ensimmäisen ja luultavasti myös viimeisen esiintymisen kirkon siinä jossakin pöntössä, jossa päivän tekstiä luetaan. Ääneni ei kuulemani mukaan värissyt, eikä lapsia nolottanut, vaikka se oli suuri odotus. Teksti sinällään ei ollut kovin koskettavaa, ei kai kukaan voi alkaa itkeä lukiessaan sotavaunuista. Sen sijaan kun urut soittivat hiljaa "Maan korvessa..." sen jälkeen kun pappi oli lukenut kuka on kutsuttu Taivaan kotiin, olivat kyyneleet takuuvarmat. Vaikka Albertiina 99 vuoden iässä olikin jo varmasti aivan valmis muuttopuuhiin, itkin silti. Kun täällä paljon nuorempienkin päivät ovat täynnä, ajattelin. Kirkossa on siis oikeastaan aika mukavaa, jos tykkää nieleskelystä ja pakottavasta tunteesta sydänalassa. 

"Laita kädet lapsen pään päälle. Ajattele lämmintä, kullankeltaista valoa. Jos uskot Jumalaan, ajattele häntä. Näe lapsesi tämän valon ympäröimänä, iloisena ja turvassa. Iloitse siitä, että lapsestasi tulee juuri se, joka hän oikeasti on." (Kirjasta "Aika pyhä!")

Kirkon jälkeen kuvittelimme olevamme kovinkin nopeita ja nokkelia kun juoksimme koko perhe lounaalle viereiselle seurakuntatalolle, mutta muutama eläkeläinen olikin ollut nokkelampi ja jättänyt Jumalanpalveluksen väliin. Jono oli mittava. Vauvojen vanhemmille oli kuitenkin luvattu niin edullinen lounas, ettemme suinkaan luovuttaneet. Lihapullat, lanttulaatikko ja muut höysteet upposivat meihin hienosti ja loppujen lopuksi aika sukkelaan. 

Jotta tämä sunnuntai olisi tasapainoinen, lähdimme Isosiskon ja Keskisiskon kanssa vielä taitoluistelijoiden jääshowta katsomaan. Jäähallissa oli aika kylmä... en muistanut sitä, vaikka olin sen kuullut. Olin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa jäähallissa. Monta neitsyyttä mennyt tänään; kirkonpöntöt ja jäähallit. Meidän tyttösemme harrastavat kevyesti balettia ja täytyy sanoa että luistelu on melkein yhtä tylsää katsottavaa kuin balettikin. Ei ehkä aivan yhtä tylsää, mutta melkein. Kohokohta kesti 4 minuuttia. Se oli tyttöjen parhaan ystävän osuus. Ja oli lisäksi kaksi muutakin; noin 7- vuotias tyttönen ei saanut sateenvarjoaan auki ja hyppi raivosta luistimilla niin korkealle tasajalkaa, että teki mieli taputtaa. Ja ehkä juuri ja juuri kolme vuotta täyttänyt tyttönen oli viety harrastamaan luistelua. Luistimilla kävely on todellakin aika vaikeaa, jos vielä kengilläkin on vähän hakusessa. Ja oli aivan tosi lähellä, ettei neito saanut uhmakohtausta, kun ohjaaja yritti hieman nopeuttaa luistintipukävelyä ottamalla tytöstä kiinni.  Mutta esiintyjät nauttivat ja toki jokainen äiti ja isi haluaa oman kullanmurunsa jäällä tai muulla estraadilla nähdä. Sen takiahan minäkin kärsin taas Äitienpäivänä kaksituntisen balettiesityksen läpi; näen Keskisiskon juoksevan lavan läpi ampiaisena ja Isosiskon kuperkeikkailevan karhuna.