Yhdeksän kuukautta vanha ihminen puristaa aika tehokkaasti mehua synnyttäjästään olemalla hyvin vaativainen huomion suhteen. En voi mennä nurkan tai edes pöydän jalan taakse piiloon (olen ilmeisesti niin pienikokoinen, että sekin on vauvan mielestä mahdollista) aiheuttamatta julmettua ahdistusta lapsessa. "Väy-Väy-Väy-Väy- VÄYVÄY!"- kutsu kuuluu välittömästi. Onhan se hivelevää, kun joku maailmassa rakastaa minua niin paljon ja minä rakastan yhtä paljon takaisin, mutta tuo rakkaus on todellakin myös väsyttävää. Neljännen kohdalla tosin ei niin väsyttävää kun esikoisen, koska osaan ajatella kohtuudella. Kun minä sitten makaan vauvan kanssa matolla 1/8 vuorokaudesta ja luemme yhdessä kirjoja, hän antaa mehuja takaisin. Pienet pulleat kädet kääntävät omatoimisesti paksuja vauvakirjojen sivuja juuri oikeaan aikaan ja silmät seuraavat kuvia, korvat kuuntelevat loruja ja puolihampainen suu hymyilee aurinkoisesti. Oi, ajattelen, että ei mitään suloisempaa maailmassa voi ollakaan. Yrittäessäni tyhjentää tiskikonetta jaksan taas kuunnella Väy-Väy- komennon ja ajatella; olet ihana ja tämä aika niin arvokasta. Viidennen ikävuoden jälkeen kun lapset valitsevat kokemukseni mukaan aina ennemmin kaverin kuin äidin.
Minulla ei toistaiseksi ole kokemusta eroahdistuneesta vauvasta ja ompelusta yhdistettynä, joten nähtäväksi jää, kuinka tehokasta ompelua ensi viikolla on luvassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti