Roikottelua

Nyt se on alkanut, se jokavuotinen roikottelu. Isoveli kulkee tennareissa ja hupparissa, siskot leikkivät villasukissa terassilla. Mikäs sen mukavampaa kun lueskella kirjoja terassilla, kevään siitä tekee se kengättömyys. Pipot ja tuulipuvut eivät niin haittaa. On siis kevät. Totesin sen olevan kyllä ihan oikeasti, kun ajelin kaupunkia päin; lumet olivat sulaneet pelloilta lähes kokonaan, parissa päivässä!

Tämäkin keväinen keskiviikko oli yhtä samanlainen kuin kaikki keskiviikot meillä: Hyvä Mies on lähes aina iltatöissä keskiviikkona. Joskus Keskisisko on hoidossa ja jos ei ole, saatamme käydä perhekerhossa. Mitä en aina ymmärrä koska se on suoraan sanottuna joskus se tulinen paikka, kun siellä iloitsee 20-30  lasta ja heidän 10-20 äitiään. Mutta tänään kerhossa oli rauhallista ja mukavaa ja kuulimme toistemme puhetta. Ajattelin vauvaa odottaessani, että olen jo kypsä äiti, enkä löydä samanikäisiä kavereita, mutta samassa elämäntilanteessa olevia löytyykin yllättävän paljon. Niin antoisaa jutella samalla aaltopituudella olevien ihmisten kanssa. Sitä suolaa sekin. Mutta jospa palaan siihen keskiviikkoon: Sanonpa, että tästä keskiviikosta ei monikaan mies selviäisi. Kun Isosisko tulee koulusta yhden jälkeen, rumba alkaa. Laitan eväät, kiikutan hänet käsityökerhoon kolmeksi, haen viideltä, vien puoli kuudeksi balettiin ja haen tunnin päästä pois. Sillä aikaa käyn kaupassa ja hoitamassa asioita, kuten hengaamassa kenkäkaupassa tai hakemassa kankaita postista tai katsomassa vastasyntyneitä laitoksella. Tämä viimeinen on siis jonkinlainen itseoikeutettu etuus työn puolesta. Näissä kaikissa toimissa kulkee mukana 1-3 muutakin lasta. Yleensä kyllä pudotan Keskisiskon johonkin kyläpaikkaan ja poimin takaisin tullessa taas kyytiin. Isoveli pärjäilee jo ihan itsekseen. Ja onnekseni vauva on merkkiä "ainatyytyväinen". Viimein klo 19 raahaan ruokakassit sisään, syötän vauvan, laitan iltapalaa tarjolle, nukutan vauvan, puran ruokakassit, teen iltapesut ja luen iltasadun, raivaan keittiön, kerään lelut, järjestän eteisen, imuroin, täytän pyykkikoneen, juttelen Isoveljen kanssa, allekirjoitan kokeen ja istun pöydän ääreen syömään omaa iltapalaani. Keskiviikko on se viikonpäivä, jolloin minusta tuntuu, että olen kaikkeni antanut!


Tähän keskiviikkoon kuului vielä erikoisefektejä: Mielestäni kerroin kyllin selvästi Keskisiskolle, että vien Isosiskon käsityökerhoon (siihen kuluu aikaa noin 10 minuuttia, maksimissaan). En ilmeisesti kertonut. Lähdimme liikkeelle sillä aikaa kun hän oli vessassa puuteroimassa nenäänsä. Kun ajan vauvan kanssa takaisin kotipihaan 8 minuuttia myöhemmin, naapurin äiti soittaa ja tervehtii minua ystävällisesti "lapsensä hyljänneenä äitinä". Keskisisko on juossut sukkasillaan naapuriin samantien kun on nähnyt auton lähtevän pihasta ja kertonut Äitin lähteneen pois ja jättäneen hänet! Sukkasillaan, 30 metriä, sohjossa. Ystävällinen naapurin Äiti kantaa Keskisiskon reppuselässään kotiin, koska sukat ovat läpimärät eikä kenkiä ole. Roikotellaan! Kasvot ovat valkoiset, täynnä punaisia läikkiä, nyyhkytykset eivät ole vieläkään loppuneet. Halaan pientä 6- vuotiastani, jonka päättelykyky ei näköjään ole vielä aivan huippuunsa hioutunut. Lupaan, etten koskaan jätä häntä ja halaamme vielä lisää. 

Lisäksi tänä keskiviikkona sain pitkästä aikaa pitää sylissäni vastasyntynyttä. Laskin oman vauvani sängylle ja kun nostin pienen poikavauvan syliin, en tuntenut painoa ollenkaan. Aivan h ö y h e n e n k e v y t . . . Suloinen. Onneksi pienillä vauvoilla, lapsilla, nuorilla ja meillä kaikilla on oma suojelusenkeli, joka huolehtii, että kuula ei putoa varpaille vaan parketille, että auto ei menekään ojaan, kuuma vesi kaatuu ohi, äiti tulee juuri ennenkuin vauva putoaa sängystä. Enkeleitä kaikkien ja varsinkin lasten ylle.